Hirveän usein julkisuudessa
kerrotaan, että sairastumiseeni oli joku yksi syy. Ei se niin mene. Sairastumiseni oli monen tekijän summa.
Hallitusneuvotteluissa vuonna 2015 minulle tuli kaksi ministerihommaa yhtä aikaa. Halusin tehdä työni niin hyvin kuin pystyn, joten aloin joustamaan itsestäni.
En polta tupakkaa ja alkoholiakin käytän ainoastaan juopumustarkoituksissa. Mutta ministerinhommassa on limonadia ja pullaa tarjolla, ja saattoi mennä päiviä, että en syönyt mitään järkevää. Sitten sitä menee kotiin ja alkaa lapioimaan jotain, mitä sattuu, jolla palkitsee itsensä, että taas selvittiin tästäkin päivästä.
Lisäksi olin koko ikäni harrastanut paljon liikuntaa, mitä ei nykyään uskoisi. Se on pitänyt kurissa esimerkiksi diabeteksen. Mutta nyt lopetin sen kokonaan, vaikka ministeriöissä on kuntosali. Lyhyetkin matkat kuljen autolla.
Olen pärjännyt aina sillä, että olen ollut hyvä nukkumaan. Olen tehnyt 25 vuotta vuorotöitä, ja olen pystynyt nukkumaan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Nukkuminen ei ollut koskaan ollut ongelma, mutta siitäkin tuli sellainen.
Rupesin heräilemään aamuyöllä aina samaan aikaan, kolmen kieppeillä. Ja kun heräsin, päässä alkoi käydä kierroksia, että mitä kaikkea on edessä. Hirveä univelka kertyi viikolla, ja viikonloppu meni univelkojen nukkumiseen, jos nyt edes pääsin vapaalle.
Olen ajatellut, että niin kauan kuin innostus ja motivaatio säilyvät, homma sujuu. Syksyllä 2016 jossain kohtaa alkoi tulla sellaisia päiviä, että kysyin itseltäni, onko tässä mitään järkeä.
Tiesin kyllä, että kaikki ei ole kunnossa, mutta piti mennä sairaalaan saakka ennen kuin tajusin, että pitää tehdä järjestelyä. Jälkikäteen ajatellen minun olisi jo tässä vaiheessa pitänyt tajuta laittaa kalenterini uusiksi.
SITTEN OLI SE STRESSI.
En ole mikään stressaajatyyppi. Minulla on ollut sellainen asenne, että en halua tietää pitkälle eteenpäin, mitä on tulossa. Päivä kerrallaan, juttu kerrallaan.
Mutta sitten jossain vaiheessa tilanne alkoi muuttua.
Kyllä siellä on näitä samoja oireita muillakin kuin minulla.
Oikeusministerin ja työministerin tehtäväkentät ovat laajoja. Mukana on kaikenlaisia toimijoita, ja meni auttamatta aikaa, kun tapasi ihmisiä ja perehtyi asioihin. Päivät venyivät pitkiksi, ja alkoi tulla ajatuksia, että tuo pitäisi hoitaa ja tuommoinenkin.
Torstaisin oli selvä piikki verenpaineessa, sillä silloin on eduskunnan kyselytunti ja ryhmäkokous. Se on hemmetin stressaava paikka. Väitän, että jos joku sanoo, että se on nautinto, hän ei puhu totta. Mutta se kuuluu tähän hommaan.
Juuri ennen kun jouduin sairaalaan, huomasin, että välillä oli kyselytunnilla sellainen olo, että uskallanko nousta seisomaan vastaamaan vai pyörrynkö. Napsahtaako suoni päässä.
Kun kerroin sairastumisestani julkisuuteen, tuli valtavasti palautetta, juuri asiantuntijatyötä tekeviltä. Muutaman ministerikollegan kanssa olen myös jutellut.
Kyllä siellä on näitä samoja oireita muillakin kuin minulla. Kaikki, jotka ovat olleet mukana nykyisessä tai aikaisemmassa hallituksessa ovat sanoneet samaa.
Ja näkihän sen. Viime hallituskaudellakin joistain ministereistä näki väsyneestä olemuksesta, että kuorma oli ihan kohtuuton. Kun kausi eteni, harmaat hiukset lisääntyivät.
Aina kun tästä puhuu, tulee eteen se toinen puoli: ’ministerin homma on vapaaehtoista, ei kukaan pakota, mitäs siinä valitat’. Jokainen valitsee oman tiensä, mutta on ehkä hyvä kertoa, että jokaiseen työhön liittyy hyviä ja huonoja puolia.
– Duunarina työ ei juuri koskaan tullut kotiin. Poliitikon työ kulkee mukana koko ajan, ministeri Jari Lindström sanoo.
ILKKUJOITA ON JULKISUUDESSA RIITTÄNYT. Kun minut nimitettiin oikeusministeriksi, tuli paljon palautetta oikeusoppineilta ja tavallisilta kansalaisilta, että miten tuollainen tampio voidaan tuohon nimetä. Eihän sillä ole mitään koulutustakaan.
Sitten sanottiin, että olen virkamiesten vietävissä, koska kuuntelen heitä. Olen ollut jo sen verran politiikassa, että minua on aina hämmästyttänyt ihmiset, jotka eivät uskalla kysyä, koska he pelkäävät, että joku olettaa, että he ovat tyhmiä. Minusta se on tyhmyyttä, jos istuu tärkeän näköisenä, vaikka on ihan kuutamolla.
Voin vakuuttaa, että en minä väsynyt sen takia, että minulla on vain ammattikoulupohja. Tai että ’minulla on niin huono kielitaito, että kokoukset stressaavat sen takia’.
Minua stressaa riittämättömyyden tunne, joka tulee siitä, että jotkut ihmiset odottavat aivan käsittämättömiä suorituksia. Kun olet kerran ministeri, pitää pystyä muuttamaan asioita suunnilleen yhdellä puhelinsoitolla.
Kun ei odotuksiin pysty vastaamaan tässä ja nyt, palautteessa näkyy, että heti kun pääsitte ministeriauton takapenkille, te ette halua tehdä mitään asialle.
Tässä hommassa mitä enemmän saa tietoa, sitä vaikeammaksi se päätöksenteko menee. Myönnän, että silloin kun itse aloitin politiikan, maailma oli paljon mustavalkoisempi kuin nykyään.
Ja totta kai tämä on julkista työtä: kaikki mitä teet, sanot ja kirjoitat katsotaan suurennuslasilla.
JOS TUNTUU, ETTÄ EI JAKSA, kannattaa hakea apua. Uupumus ei lähde sillä, että vain sinnittelee.
Itsekin ajattelin aiemmin, että minä en mihinkään lääkäriin mene.
Aiemmin iso osa työn mukavuutta oli se, että puhuttiin samalla maailman asiat ja oli tosi hauskaa.
Asenteeni johtuu siitä, että aikaisemmassa elämässäni oli joskus työterveyshuollosta sellaisia kokemuksia, että kun oli joku vaiva, lääkärit olivat, että mitäs tulet tänne sairauslomaa ruikuttamaan.
Siksi tässä on iso rooli työterveyshuollolla ja sillä, miten suhtaudutaan ihmiseen, joka hakee apua. Ei saisi lähteä siitä ajattelusta, että sairastunut yrittää huijata. Riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta.
Tuottavuuttakin voi hakea monella tapaa. Olen itse ollut mukana murroksessa, jossa on vähennetty teollisuudesta tuhansia ihmisiä.
Kun porukkaa vähennetään, kuvaan tulee puoli, josta ei paljon puhuta. Jos mietitään vaikka paperitehdasta, niin ennen oli jengiä satamäärin. Nyt tilanne on se, että valtavan hallin toisessa päässä on yksi ihminen ja kolmensadan metrin päässä on seuraava. Molemmat tekevät yksinänsä hommia.
Ei työnantajan tarvitse järjestää keskustelukerhoa, mutta aiemmin iso osa työn mukavuutta oli se, että puhuttiin samalla maailman asiat ja oli tosi hauskaa.
Elämme kvartaalimaailmassa, jossa kaikesta pitäisi näkyä rahallinen tulos välittömästi. Ajattelu on murroksessa: nykyään myös puhutaan, että kun työntekijän hyvinvointi on kunnossa, tuloskin on parempi.
Eivät nämä ole mitään taikatemppuja, vaan kaikki tietävät nämä asiat. Osa työnantajista hoitaa työhyvinvointiasiat valtavan hyvin. Mutta miten saadaan kaikki työnantajat jalkauttamaan ne työpaikoille?”