Kenen vuoro on ottaa vastuu ilmastonmuutoksesta?

Ekokriisi enteilee tyyntä elämäntapaa, mutta sitä ennen jokaisen on muutettava asennettaan, kirjoittaa Ainan toimituspäällikkö Annu Griñan.

Teksti: Annu Griñan

Chileläinen tuttavani kysyy, miksi ihmeessä hänen pitäisi tuntea syyllisyyttä lentämisestä ja matkailuhaaveistaan. “Olen vihdoinkin päässyt maailmalle. Nyt on meidän vuoro!” kolmekymppinen mies perustelee.

Mielipide on ymmärrettävä. Verisen sotilasdiktatuurin ensimmäinen vapaa sukupolvi haluaa kaiken sen, minkä vauraassa maailmassa varttuneet ovat saaneet kuin annettuna: mahdollisuuden kuluttaa surutta, rajattomat unelmat, joita tavoitella.

Ainan tuoreimmassa kuplassa tarkastellaan ilmastonmuutoksen herättämiä ahdistuksen ja epätoivon tunteita. Jutuissa kysytään perustellusti, kenen on vastuu, kun ekokriisi puskee arkeemme.

Kun toisella puolen maailmaa kodit jäävät tulvavesien alle, toisella puoliskolla valitaan jatkossa kauramaitoa kahvin sekaan.

Vastikään ylioppilaaksi valmistunut Aino Antikainen esimerkiksi pohtii, mitä seuraa siitä, kun teoista ei kanneta ajoissa vastuuta. Ja toisaalta, mitä voi itse tehdä, jotta tuntisi ottavansa osaa koko ihmiskunnan yhteiseen projektiin.

Kuten ympäristökasvattaja Pinja Sipari haastattelussaan toteaa, ”se jokin” voi olla kasvisruuan suosimista tai oman lähiyhteisön aktivoimista ja herättelyä ympäristötekoihin.

Kaikessa on kyse ajattelunmuutoksesta.

Uudenlainen asenne, että olemme yhdessä ihmiskuntana suuren tehtävän edessä kuulostaa kuin elokuvan alkukohtaukselta, ja sitä se tavallaan onkin.

Meidän tulee kuvitella tulevaisuus, jonka haluamme, sillä valmista mallia ei ole.

Toiveikas ajattelu on tärkeintä

Teologian tohtori Panu Pihkala ja ekumeniikan professori Risto Saarinen arvioivat, että ahdistus ja pelko voivat olla myös hyvää käyttövoimaa tämän työn edessä. Toiveikkuus auttaa meitä toimimaan ja tuntemaan itsemme tarpeellisiksi.

Mutta entäpä, jos ei ahdistakaan? Entä, jos ilmastokeskustelu ei onnistu puhuttelemaan suuria massoja, vaan jää hyväosaisten, syyllisyyttä tuntevien projektiksi?

Ainan kustantaja Kansanvalistusseura on sivistysjärjestönä erityisen huolissaan niistä ihmisistä, joita keskustelu ei kiinnosta tai tavoita.

Aino ja chileläinen tuttavanikin edustavat itse asiassa saman kysymyksen kahta puolta.

”Meidän vuoro” tarkoittaa chileläiselle oikeutta saada sen, mitä saamatta on jäänyt. Hänen sukupolvensa ei ole aiheuttanut nykyistä ekokriisiä, muttei myöskään ole päässyt nauttimaan hyvinvoinnin saavutuksista.

Ainolle ”meidän vuoro” tarkoittaa vastuuta ja taakkaa, joka hänen ikätovereilleen ja varttuville lapsille jää.

Historiantutkija ja kansainvälisesti menestynyt Juval Noah Harari kirjoittaa Homo Deus -kirjassaan, että on hullunkurista, kuinka vuosisatoja jatkuneen kasvun ja kehittymisen jälkeen elämän tulisikin olla tyyntä ja rauhallista.

Miksi me pelkäämme tätä tasapainoa?