Kyllä naapurin Pekka tietää 

Yhä äänekkäämpi osa suomalaisista uskoo itseään tai naapuriaan ennemmin kuin tutkijaa. Miksi kokemuspuhe päihittää tieteellisen tiedon?

Teksti: Karoliina Knuuti

Ensin hyvä uutiset: Suomessa kansalaisten luottamus viranomaisiin on ollut ja on edelleen erittäin hyvä. Lähtökohtaisesti luotamme tieteeseen vähän samalla tavoin kuin poliisiin ja armeijaan. Poliitikkoja kenties epäilemme, mutta emme tieteentekijöitä.

Sitten huonot uutiset: Yhä äänekkäämpi osa suomalaisista uskoo itseään tai naapurin kokemusta ennemmin kuin asiantuntijaa tai tutkittua tietoa.

Tieteestä käytävässä keskustelussa näkyy jakautuminen eri leireihin. Löytyy ilmastoskeptikoita ja rokotekriitikoita. Kreationistit kyseenalaistavat evoluutioteorian. Tieteentekijöitä vastaan masinoidaan lokakampanjoita, joiden päämääränä on nakertaa tutkijan uskottavuutta.

Äänekkyys ja vastakkainasettelu kuvastavat nykyistä keskustelukulttuuria.

Suostuttelun ja vakuuttamisen säännöt ovat muuttuneet

Jo Aristoteles nimesi klassisessa puhetaidon oppaassaan kolme tekijää, jotka muodostavat kaiken puheen ja suostuttelun perustan. Nämä ovat ethos, logos ja pathos eli puhujan uskottavuus, järki ja tunteet.

Sitä, millaiseksi keskustelukulttuuri on muuttunut ja miksi, voi hyvin purkaa ymmärrettävään muotoon Aristoteleen käsitteitä käyttämällä, arvioi Oulun yliopiston tiedeviestinnän professori Erkki Karvonen. Hän on tutkinut poliittista ja tiedeviestintää sekä seurannut suomalaista tietokirjallisuuden kenttää tiedonjulkistamisen neuvottelukunnasta käsin vuosien ajan.

Asiantuntijat, kuten tieteentekijät, ovat Karvosen mukaan perinteisesti olleet uskottavuuden eli eetoksen kärkikastia. Nykyään vallalla on uudenlainen eetos, joka auktoriteettiin luottamisen sijaan kysyy, onko puhuja yksi meistä.

Eetoksen muutosta ruokkii populistisen ajattelun suosion kasvu ympäri maailmaa. Populistinen logiikka menee jokseenkin näin: eliitti, mukaan lukien valtamedia, on korruptoitunutta ja ajaa omaa etuaan. Vain kansa on korruptoitumatonta ja puhdasta.

Tieteen eetoksen kannalta ongelmallista on, että tieteentekijät ovat eliittiä.

– Miksi kuunnella heitä, kun voi kääntyä naapurin Pekan puoleen. Meidän Pekkaan voi luottaa. Pekka söi ruokasoodaa ja parani, Karvonen havainnollistaa.

Tieteen uskottavuutta nakertaa myös se, että logoksen eli järkiperusteiden käyttöä riivaa nykyään valikoivuus. Tiedeyhteisössä sitä kutsutaan kirsikanpoiminnaksi (cherry picking), jolloin kaikesta tarjolla olevasta tiedosta valikoidaan se, mikä tukee omia ennakkoasenteita. Valikoimista tehdään tietoisesti tai tiedostamatta.

– Vaikka 99 prosenttia ilmastotutkijoista olisi sitä mieltä, että ihmisellä on vaikutusta ilmastonmuutokseen, löytyy yksi prosentti, johon voi aina nojata ja väittää että ’tiedekin on tätä mieltä’.

Tässä perinteisellä medialla on ollut roolinsa: puolueettomuuden nimissä jonkin kiistan kaksi puolta saatetaan esittää tasavertaisina, vaikka rehellisempää olisi tuoda hierarkia esiin.

Niin kutsuttu valetasapuolinen asetelma rakennetaan esimerkiksi siten, että TV-studioon kutsutaan karppaaja ja sitten viereen istutetaan virkansa puolesta elintarvike- ja ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm.

– Toisella puolella on amatööri, joka on katsonut muutamia webbisivuja. Toisella puolella on asiantuntija, joka on perehtynyt töikseen 30 vuotta aiheeseen. Tilanne on vaativa tutkijalle, kun toinen on ihan selvä maallikko, mutta on tietävinään asiasta paremmin, Karvonen selittää.

Kolmanneksi Aristoteleen mukaan taitava suostuttelija voi säätää tunnettaan eli paatosta, kuin jostain nupista tarpeen mukaan.

Suomessa kulttuurisena ihanteena on aiemmin ollut neutraali ja vähätunteinen asioiden käsittely. Nykyään näkyy yhä useammin voimakasta tunteisiin vetoamista: vihaa, kaunaa ja dramatisointia. Aristoteleen paatosnuppi on ikään kuin väännetty kaakkoon.

Kuka väänsi nuppia?

Karvosen mukaan osittain media, mutta ennen kaikkea syyllisiä voi hakea somesta. Se tarkoittaa meitä itseämme.

Rapauttiko some yhtenäiskulttuurin?

Jo vuonna 1995, kauan ennen Facebookia ja muutakin sosiaalista mediaa, yhdysvaltalainen tietojenkäsittelytieteilijä Nicholas Negroponte esitti ajatuksen, että tulevaisuudessa olisi mahdollista tilata media, jonka nimi on Daily Me, ”tämänpäiväinen minä”.

Tämä tulevaisuuden media kertoisi kullekin juuri niistä asioista, joista hän on kiinnostunut, juuri siten kuin hän niistä haluaa kuulla.

Epämieluisaa tietoa ei tule eteen edes vahingossa.

Dystooppisesta tulevaisuudesta on tullut nykyisyyttä, sillä visio on pitkälti toteutunut sosiaalisessa mediassa, Karvonen sanoo.

– Facebookin ja Googlen algoritmit oppivat nopeasti, millainen olet ja tarjoavat sen mukaan nähtäväksi sisältöjä.

Ihmisellä on tietenkin ollut taipumus ympäröidä itsensä samalla tavalla ajattelevilla jo ennen sosiaalista mediaa. Nykyään kuitenkin algoritmit pitävät huolta siitä, ettei epämieluisaa tietoa tule eteen edes vahingossa.

Pitkälle vietynä ilmiöstä seuraa, että sen sijaan, että vaikkapa tutkijan ja naapurin Pekan mielipiteet eroavat samasta kysymyksestä, he saattavatkin elää kokonaan eri todellisuuksissa, joissa ei puhuta edes samoista aiheista.

Siksi someaikaan liittyy myös polarisoituminen eli napaistuminen, kuten aivan erityisesti Yhdysvalloista jo nähdään.

– Eri äärilaitojen totuudet maailmasta ovat aivan erilaiset. Sen sijaan että tarkistettaisiin faktat, on tullut yhä tärkeämmäksi toitottaa vain omaa mielipidettään. Alkaen Yhdysvaltojen presidentistä. Tästä on tullut jopa ihanne, Karvonen sanoo.

Tiedekriittiset argumentit leviävät maailmankylässä

Napaistumisen ehkäisemiseksi yhteiskunnassa tarvitaan kipeästi tieteen ja journalismin kaltaisia instituutioita, jotka suodattavat ja valikoivat tietoa sekä sanovat faktat rehellisesti ja kumartelematta.

Laivakin ajaa karille, jos kaikuluotaimen syvyyslukemat perustuvat siihen, mikä miellyttää.

– Esimerkiksi tieteessä pyritään parhaiten perusteltavissa olevaan tietoon. Faktat tarkastetaan huolellisesti ja tartutaan kaikkeen, mikä voisi olla arveluttavaa, Karvonen sanoo.

Valitettavasti someaikana julkisuudessa keskustelevat yhä enemmän amatöörit.

– Yhtäältä se on hienoa ja demokraattista. Toinen puoli on, että amatöörillä ei ole ammattietiikkaa.

Lisäksi sosiaalinen media vaikuttaa tieteen uskottavuuskriisiin yllättävällä tavalla.

Someaika on kaatanut kansojen raja-aidat ja mahdollistanut kansainvälisen maailmankylän luomisen digitaaliseen todellisuuteen, mutta kehityksen kääntöpuolena valtioiden rajat ovat hämärtyneet ihmisten mielissä.

Kun siis puhutaan viranomaisten tai tieteen toimintavoista, tiedot eri valtioden välillä saattavat olla täysin vertailukelvottomia. Silti niitä koskeva kritiikki leviää somessa kansallisten rajojen yli. Pilkulleen samat argumentit, pelot ja kritiikit näkyvät esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

– Koko keskustelukulttuuri siitä, voiko viranomaisiin luottaa rokotusasioissa tai voiko ravitsemussuosituksiin luottaa, on tullut meille Yhdysvalloista ja Britanniasta, sanoo tiedetoimittajien liiton puheenjohtaja, filosofian tohtori, toimittaja ja tietokirjailija Ulla Järvi.

Tutkimustyössään Järvi on erikoistunut terveyteen liittyviin uutisiin. Siksi hän seuraa terveyttä ja ravitsemusta koskevaa julkista keskustelua tarkkaan.

Vaikka Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa yliopistomaailma ja terveydenhuolto toimivat täysin eri periaatteilla kuin Suomessa, argumentteja lainataan suoraan kotimaiseen tiedekriittiseen keskusteluun.

Järvi antaa esimerkkejä.

– Suomessa on esitetty väitteitä, että lääkärit saisivat rahaa lääkeyhtiöiltä, joiden valmisteita he kirjoittavat. Mutta eihän yksikään lääkeyhtiö pääse Suomessa näkemään, kuka kirjoittaa heidän lääkkeitänsä! Myöskään Suomen terveydenhuollossa ongelma ei ole, että kansalaisille määrättäisiin ylen määrin tutkimuksia ja lääkkeitä. Meillä on ongelmana päästä edes julkisen terveydenhuollon piiriin.

Yksilö valitsee itse

Erkki Karvonen ja Ulla Järvi luettelevat lisää syitä tieteen vieroksuntaan, ja nekin liittyvät aikamme kulttuuriin.

Ensinnäkin elämme yksilönvapauden ja yksilökeskeisyyden kulta-aikaa.

– Perinteisesti liberalismissa kaikki valtion puuttuminen yksilön elämään on aina pahasta. Se nähdään rajoittamisena ja holhouksena, Karvonen selittää.

Hän mainitsee yhdysvaltalaistutkimuksen, jossa rokotusvastaiset olivat suurelta osin koulutettuja naisia, jotka ajattelivat, että heillä on valinnanvapaus markkinoilla ja siksi mahdollisuus valita elää vaikkapa lääkkeettömästi ja luonnonmukaisesti.

Ulla Järvi veisi samoja päätelmiä myös Suomeen.

– Koulutettujen suomalaisten mieleen tuputetaan ajatusta, että auktoriteettien halveksunta on ajattelun korkein muoto. Sinä itse ratkaiset, mitä haluat ajatella rokotuksista tai ravitsemuksesta tai ilmastonmuutoksesta, sinä päätät.

Uskomustiedossa vetoaa myös yksinkertaisuus. Siinä missä tiede usein tarjoilee varauksia ja epävarmuutta, uskomusten ja kokemusten pohjalta on helpompaa luvata konkreettinen ratkaisu.

– Yksi ruokavalio hoitaa kaiken. Huh, helpotus. Minun ei tarvitse valita, sillä tämä hoitaa taudin kuin taudin, Järvi kuvailee.

Yksilön vapautta korostavassa ajassa kaikesta tarjolla olevasta tiedosta valikoidaan se, mikä tukee omia ennakkoasenteita. Tiedeyhteisössä ilmiötä kutsutaan kirsikanpoiminnaksi. Kuva: Unsplash.

Kokemus- ja uskomustiedon menestystä selittää erinomainen markkinointi, joka osaa vedota yksilön kaipuuseen uskoa johonkin siten, että hän kuitenkin luulee valinnanvapauden hengessä päättävänsä itse.

Tällä tavallahan tupakkaakin aikanaan myytiin.

– Tupakoiva Marlboro-mies oli äärimmäinen vapauden symboli. Lopulta hän kuolee keuhkosyöpään, mutta sitä ennen hän on vapaa, Järvi kuvaa.

Tieteentekijät pois norsunluutornista

Kun tiedekriitikot houkuttelevat seuraajia taitavalla populismiin ja yksilökeskeisyyteen vetoavalla markkinoinnilla, mitä tekevät samaan aikaan tieteentekijät ja asiantuntijat?

Vääntävät asiaansa konferensseissa ja journaaleissa pahimmalla jargonilla, sanoo Erkki Karvonen.

– Ja sitten ollaan tyytyväisiä, että on saatu täsmällisellä kielellä kerrottua asia.

Kuitenkin, jotta tiede voisi edes jotenkin kilpailla vetovoimaisten vaihtoehtojen markkinoilla, tieteentekijöiden pitäisi lähteä mukaan yleistajuistamiseen: kertoa tieteen asiat ymmärrettävästi suurelle yleisölle.

Mikä on tieteen kanta ja mihin se perustuu? Kuinka kauan asiaa on jo tutkittu ja minkälaisilla kokeilla?

Yleistajuistamisessa tärkeää on myös herättää kiinnostus, eikä tämä tule aina tutkijoilla mieleen.

– Tutkija ajattelee, että kerron tosiasiat ja se riittää, vaikka se olisi kuinka kuivaa ja tylsää. Toimittajan ammattitaitoon kuulu saada juttuun koukku, jolla lukija saadaan lukemaan juttu loppuun, Karvonen vertaa.

Tieteen ja tiedotusvälineiden suhteisiin liittyen Ulla Järvellä on yksi huoli mielessä. Sitä varten hän kertoo kaskun.

Vuonna 2015 Tiedetoimittajain liitto myönsi Vuoden tiedeviestintä -palkinnon tv-ohjelmalle Hyvät ja huonot uutiset. Ohjelman juontaja ja käsikirjoittaja Henkka Hyppönen kysyi silloin puheessaan: mistä erottaa suomalaisen ja amerikkalaisen huippututkijan?

Vastaus kuului: amerikkalainen huippututkija vastaa suomalaisen tv-yhtiön haastattelupyyntöön.

Miksi tiedekriittinen guru tai naapurin Pekka olisi parempi vaihtoehto esikuvaksi?

Suomessa on yhä paljon asiantuntijoita, jotka suhtautuvat mediaan kielteisesti. Ulla Järvi kertoo lukeneensa professoritasolta asti kommentteja, että ’iltapäivälehti soitti, en todellakaan vastaa.’

– Se on sääli, sillä minä ajattelen, että näinä valeuutisten aikoina ei ole varaa suhtautua ylimielisesti mihinkään Journalistin ohjeeseen sitoutuneeseen tiedotusvälineeseen. Lisäksi, jos ajattelee tiedon tasa-arvoa, tutkijoiden ja asiantuntijoiden pitäisi vain tiivistää yhteistyötä niiden tiedotusvälineiden kanssa, jotka ovat maksuttomia tai tulevat joka kotiin. Kamalaa, jos Suomessa eri ihmisryhmien välinen juopa jatkaa kasvamistaan ja sen yhteyteen syntyy kahtiajako tieteeseen liittyviin näkemyksiin.

Tarvitseeko tiede omat marlboromiehensä?

Lopulta Ulla Järven mukaan vielä yksi seikka selittää uskomustiedon ja vaihtoehtojen vetovoimaa; tieteeltä puuttuvat karismaattiset gurut, jotka eivät pelkää paistatella kansan ihailussa.

Tieteeltä puuttuvat marlboromiehet.

Uskomustiedon piirissä tällaisia guruja sen sijaan riittää.

– He ovat kuin jotain uskonnollisia johtajia. He eivät antaudu keskusteluun tiedeyhteisön kanssa, eikä heitä usein saa kritisoida, Järvi sanoo.

Tätä keskustelua varten Ulla Järvi kävi varta vasten katsomassa viime aikoina polemiikkia herättäneen lääkäri Antti Heikkilän somesivuja. Järvi huomasi, että Heikkilä suostuttelee kannattajiaan seuraamaan häntä monilla eri elämänaloilla: ’Ajattele ruoasta näin’. ’Ajattele Hesarista näin’. ’Ajattele Hjallis Harkimosta näin’.

Näin toimimalla Heikkilä tarjoaa seuraajilleen kokonaisvaltaista yhdessäoloa tavalla, johon eivät pysty terveysasemat tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL.

– Elämme maailmassa, jossa on tietoa hirveästi tarjolla ja se on aika pelottavaakin. Sitten on olemassa yksi ihminen, joka kertoo, miten täällä meillä ajatellaan näistä asioista. Kun lukee ihmisten kommentteja, tulee mieleen vanhanajan kyläyhteisö, tupailta tai seurat, Järvi analysoi.

Järven mukaan se, että ihminen kaipaa turvallista porukkaa, jossa joku johtaa ajattelua, on silkkaa biologiaa ja sosiaalipsykologiaa.

– Kukaan ei halua riistää yksilöiltä vapautta valita. Mutta kun me sitten kumminkin haetaan ajattelijoita ja guruja, niin haetaanko niitä aidan toiselta puolelta? Tässä piilee huuhaan vaara, Järvi sanoo.

Olisiko tieteentekijöiden syytä ottaa mallia ja ryhtyä populistisemmiksi? Tuoda ehkä itsensä likoon ja heittäytyä tieteen marlboromiehiksi?

Ei, mikäli populismin näkee niin, että vain kansa tietää ja osaa, sanoo Erkki Karvonen. Kansa tietää yhtä, jos toista, eivätkä kansalaiset ole tumpeloita. Mutta silti aina on olemassa niitä, jotka ovat käyttäneet huomattavasti enemmän aikaa asiaan perehtymiseen kuin valistuneinkin kansalainen.

Vaikka tieteentekijät ja asiantuntijat vaikuttaisivat puisevilta, jokaisen kansalaisen kannattaisi pysähtyä kysymään itseltään, miksi tiedekriittinen guru tai naapurin Pekka olisi parempi vaihtoehto esikuvaksi. Miksi uskon, että naapuri osaa kertoa minulle ilmastosta tai terveydestä paremmin kuin johtava asiantuntija? Mitä tietoa ja osaamista hänellä on sen lisäksi, että hän on hyvä tyyppi?

– Useimmat päästävät lentokoneen ohjaimiin mielellään henkilön, joka on saanut koulutuksen ja jolla on kokemusta, eivätkä naapurin Pekkaa, Karvonen sanoo.

Juttua varten haastateltiin myös väitöstutkija Kia Andellia.

Lue myös:

Miten tunnistetaan huuhaa, Pauli Ohukainen?

Kysy nämä viisi kysymystä, kun kohtaat terveysväitteitä.

Mitä tiede on?