TEEMA Naiskuvaa etsimässä

Äitirooleja ja kyselijä-ämmiä

Keski-ikäiset naiset ovat suurin kulttuurin kuluttajaryhmä, mutta heidän elämänsä eivät edelleenkään kelpaa tarinoiden keskiöön.

Teksti: Karoliina Knuuti Kuva: Aino Sutinen

Mikä yhdistää elokuvia Tuntematon sotilas (2017), Tahraton mieli (2004) ja Mother! (2017)?

Kaikissa kuvataan naisen ja miehen välistä rakkautta, mutta lisäksi naispääosan esittäjä on yli kymmenen vuotta vastanäyttelijäänsä nuorempi. Viimeksi mainitussa jopa yli kaksikymmentä.

Ikäerosta ei kuitenkaan tehdä elokuvissa minkäänlaista numeroa, ja ihan normaalilta se näyttää katsojastakin, business-as-usual.

Elokuva- ja teatterimaailmaan on yleistynyt tapa, jossa ikääntyvällä miehellä voi olla vastanäyttelijänä käytännössä mitä tahansa muuta paitsi ikäisensä nainen.

Neljänkympin iässä naisnäyttelijän on aika väistyä nuorempien tieltä. Yleensä hän katoaa näkymättömiin, mutta jos hyvin käy, äitirooleihin. Paljon muita tarinoita keski-ikäisille naisille ei vaikuta löytyvän.

Monet suuret kirjallisuuden merkkiteokset Suomessa ja maailmalla ovat kovin miehisiä, ja uudetkin käsikirjoituksetkin ravistavat pakkaa harvoin.

– Surettaa eniten, että me, mun ikäiset ja mua vanhemmat naiset, ollaan niitä, jotka Suomessakin sanoo ukoille, että nyt mennään teatteriin. Kulttuuritantathan pyörittävät pitkälti koko suomalaista teatterikulttuuria, sanoo näyttelijä ja näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä.

Harvassa ovat silti tarinat, joissa keski-ikäinen nainen voitaisiin nähdä samastuttavana kenelle tahansa.

Knihtilä on lausunut aiheesta julkisuudessa ennenkin. Muun muassa reilut kaksi vuotta sitten hän kertoi Helsingin Sanomille olevansa kyllästynyt keski-ikäisen valkoisen heteromiehen fantasiamaailmaan, johon saman ikäluokan naiset eivät mahdu.

Avaus herätti aikanaan keskustelua. Sittemmin olemme nähneet muun muassa teatteri- ja elokuvamaailmaa ravistelleen #metoo-kampanjan, joka alleviivasi alan sukupuolittuneita valtasuhteita.

– Monet haluavat nyt olla tiedostavia ja feministejä, mutta se ei kyllä vielä näy lopputuloksissa, vaikka joitakin lupaavia kehityskulkuja on olemassa.

Roolit ovat yksipuolisia

Mitä keski-ikäisen naisen kuvasta sitten tiedetään vuonna 2018?

Itseään voi viihdyttää vaikkapa listaamalla kaikki elokuvat sekä teatteri- ja TV-tuotannot, joissa päähenkilönä on ikäryhmän nainen. Ehtona on, että rooli ei saa olla ensi sijassa jonkun äiti tai vaimo. Aikaa on yksi minuutti.

Montako tulee mieleen?

On myös helppo selvittää, keiden tarinoita Suomessa rahoitetaan katsomalla elokuvasäätiön sivuilta, minkä verran kunkin vuoden tuotannoissa on keski-ikäisiä miespäähenkilöitä ja minkä verran naisia.

Naisen repliikit ovat lyhyitä ja perässä on aina kysymysmerkki.

Elina Knihtilä laski luvut juhlavuodelta 2017 ja tulos oli karu: viisikymppisiä naispäähenkilöitä oli tasan yksi.

Kattavampaa tutkimusta ei sitten olekaan saatavilla.

– Keski-ikäisen naisen esittäminen mediassa ei ole ollut suosittu aihe tutkimuksessa, toteaa mediatutkija Iiris Ruoho Tampereen yliopistosta.

Ruohon mukaan aihe on hankala tutkimukselle, sillä siinä tarkastellaan sekä sukupuolta että ikää.

– Vieläpä keski-ikää, joka on vähän epämääräinen käsite.

Ruoho tunnistaa silti ongelman. Omiin havaintoihinsa nojaten hän tiivistää, että keski-ikäinen nainen joko puuttuu mediakuvastosta kokonaan tai sitten hänet kuvataan stereotyyppisesti. Hänen tehtävänsä on olla nostamassa mieshahmoa tai sitten hänet pistetään merkitsemään moraalia, johon miehen toimintaa peilataan.

Siksi pelkästään rahoituksia ja päähenkilöitä laskemalla tulee raapaisseeksi vain ilmiön pintaa, sillä tarinat, joissa on naisia tärkeissä rooleissa eivät välttämättä ole lainkaan naisten tarinoita. Yhden hahmon sijaan pitäisi katsoa sitä, mikä kunkin hahmon tehtävä on tarinassa.

Tähän tarkoitukseen Elina Knihtilä on lanseerannut termin ”kyselijä-ämmä”. Stereotyyppisen naishahmon tunnistaa käsikirjoituksesta: sen repliikit ovat lyhyitä ja perässä on aina kysymysmerkki.

– Siinä on aina sellainen pitkä avautuminen mieshenkilöltä, jossa mies on ristiriitainen ja ongelmissa, herkkä ja särkyvä, mutta silti voimakas ja testosteroninen. Ja sitten siinä on se nainen, joka kysyy, ’Mikä sulla taas on?’ Mies vastaa vuolaasti, että ’Jätä minut rauhaan! Etkö sinä näe, minä kärsin!’

Rooli on todellisuuden peili

Iiris Ruoho muistuttaa, että kysymys rooleista liittyy tietysti laajemmin naisen asemaan yhteiskunnassa.

Työelämä ja politiikka ovat edelleen jokseenkin jakautuneet sukupuolen mukaan. Esimerkiksi journalismin tutkimuksessa on havaittu, että naisia haastatellaan asiantuntijoina vähemmän kuin miehiä. Siksi keski-ikäiset naiset eivät arjessakaan saa näkyvyyttä.

Eri sukupuoliin kohdistuvat erilaiset kulttuuriset odotukset. Karkeasti sanoen miehiltä ja naisilta odotetaan eri asioita ja erilaista käytöstä.

– Tutkijat nimittävät tätä kaksoisstandardiksi, ja se, mitä näemme elokuvissa ja televisiosarjoissa, on siitä oire, Ruoho sanoo.

Naisen rooli tarinoissa on edelleen toissijainen miehiin nähden. Vaihtoehtoina on kysellä tai muulla tavoin merkata päähenkilön eli miehen kokemuksia.

Naiset on tapana esittää arkielämän roolien kautta vaimoina, äiteinä ja isoäiteinä. Tarinoissa toistuvat jatkuvasti myös draamantutkimuksesta poimitut huoran ja madonnan roolit. Yhteistä niille on, että ne ovat olemassa suhteessa mieheen tai lapsiin eli muihin.

Nainen on tavallaan tuomittu olemaan sivuhenkilö.

Mies saa olla useammin yksilö, ”ihan vain ihminen”. Siksi myös naiset ovat tottuneet samastumaan Knihtilän mainitsemaan valkoisen heteromiehen maailmaan.

Silloin, kun naisia kuvataan johtajina tai muissa perinteisesti miesten roolitehtävissä, he ovat Ruohon mukaan usein jotenkin noloja tai muuten ikäviä.

Elina Knihtilä on samoilla linjoilla.

– Keski-ikäinen nainen esitetään katkerana ja mäkättävänä, tai kun halutaan välttää äitimyyttiä, kylmänä uranaisena tai poliisipomona. Vaihdevuosien aikaan ei tiedetä, mitä sillä pitäisi tehdä ennen kuin se on isoäiti-iässä ja se voidaan kaivaa hoitamaan lapsenlapsia.

Sukupuolten roolijaosta seuraa Ruohon mukaan se, että keski-ikä on käännöskohta naisen elinkaaressa. Perinteisessä sukupuolijärjestyksessä nainen huolehtii perheestä ja pistää sivuun omia tarpeitaan.

Viidenkympin iässä lapset, jos niitä on, alkavat aikuistua. Seuraa uusi vapauden aika, joka saattaa olla yksi syy siihen, että ikäryhmän naiset katoavat kulttuurin tarinoista: se voi olla vaarallinen ikä kuvata.

– Voi tulla avioeroja, uusia projekteja elämässä, saatetaan alkaa elää villimpiä vuosia. Siinä voi irtaantua perinteisistä rooleista ja mennä vastaan totuttua, Ruoho sanoo.

Elämänvaiheesta saa toki irti draamaa, mutta sen kuvaamisessa voi tutkijan mukaan olla myös jotain pelottavaa.

Seksiobjekteja ja puumanaisia

Jotkut haluavat tehdä keski-iän käännöskohtia näkyväksi.

Elina Knihtilän mainitsema poikkeus viime vuoden elokuvatarjonnasta löytyy Inari Niemen elokuvasta Joulumaa. Siinä päähenkilö on viisikymppinen Helena, aivan tavallinen avioeronsa keskellä kipuileva nainen, jota esittää näyttelijä Milka Ahlroth.

– Ajatus Joulumaahan lähti siitä, että täytän itse tänä vuonna neljäkymmentä ja rupesi tulemaan ikäkriisi, paniikki siitä, onko minulla enää kymmenen vuoden päästä mitään, mihin samastua, ohjaaja kertoo.

Hänenkin mukaansa neljänkympin jälkeen naiselle on tarjolla rooleja lähinnä oman elämänsä sivuhenkilöinä. Niemi halusi tehdä elokuvan, jossa viisikymppiselle naiselle tulee ”jotain kivaa elämään”.

Sillä hän tarkoittaa seksiä, rakastajan roolia. Ohjaaja halusi rikkoa ajatusta siitä, ettei viisikymppistä naista voisi esittää seksikkäänä tai alasti.

– Varmasti löytyy poikkeuksia, mutta jos katsojan pitää pystyä näkemään roolihenkilö haluttavana, tulee jossain vaiheessa vastaan viimeinen käyttöpäivä. Kauhea ajatella, että naisten roolien väheneminen olisi tästä kiinni.

Olennainen kysymys on, kenen halu määrittää tuotannoissa ratkaisevien päätösten hetkellä.

Knihtilällä on tarjota tähän yksi mahdollinen vastaus.

Meryl Streep on sanonut, että eiväthän Hollywood-tuottajat halua nähdä ex-vaimojaan elokuvassa. Kun he ovat heivanneet ne akat pois, he haluavat katsoa nuorta ja kaunista. #metoo-keskustelu linkittyy kysymykseen siitä, kenen katse määrittää fiktiota. Siksikin ajattelen, että muutos on tulossa, Knihtilä toteaa.

Iiris Ruoho vahvistaa ajatuksen. Yksi keski-ikäisen naisen esittämiseen liittyvä hankaluus on, että nainen ei uudessa villissä ja vapaassa roolissaan asetu samalla tavalla katseen kohteeksi kuin nuorempana.

Täydellinen rooli olisi ihan vain ihminen

Elina Knihtilä, Inari Niemi ja Iiris Ruoho jakavat kaikki yhden toiveen: että tulevaisuudessa keski-ikäisen naisen esittäminen olisi monipuolisempaa. Ja rooleissa voisi esiintyä ”ihan vain ihminen”.

– Ei siis pelkkä karikatyyri niin, että ’tämä on nyt keski-ikäinen nainen, jolla on vaihdevuodet’. Ja sitten se juoksee tuolla nuorten miesten perässä. Tai että tämä on hirveä uratykki, joka on uhrannut työlle koko elämänsä, tällainen maho lehmä ja kylmä kalkkuna, Knihtilä lataa.

Hän kertoo itse aina himoinneensa miesten rooleja, samasta syystä.

– Niissä voi olla vaikkapa kyse suhteesta jumalaan, elämän tarkoitukseen, tai että ’miten pelastamme planeetan’, ennemminkin kuin että ’mitä mä teen ton mun miehen ja lapsen kanssa’. Toki ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta jos ne ovat aina roolien keskiössä, se käy tylsäksi.

Tarinoilla saadaan myytyä ihmisille tavaraa.

Inari Niemi kertoo, että tekijänä häntä kiinnostavat pienet tarinat, sellaiset, joita on tapahtunut valtaosalle ihmisistä. Nykyisellään kaava menee niin, että naishahmolle pitää olla tapahtunut jotain traagista ennen kuin hän kelpaa tarinan keskiöön.

– Miehistä kerrotaan kyllä paljon tarinoita, jotka käsittelevät vain olemisen tuskaa, ilman että heitä raiskataan tai heidän lapsensa kuolee. Toivoisin enemmän elokuvia, joissa olisi ihan vaan mun kaltainen nainen, ilman mitään järkyttävää, hän sanoo.

Myös tutkija Iiris Ruoho toivoo kulttuurin tuotantoa, joka panee vastaan totutulle tavalle esittää asioita.

– Kurittomat naishahmot ovat minulle henkilökohtaisesti voimaannuttavia. Todella upeeta teki aikanaan erittäin suuren vaikutuksen. Siinä ei ollut ihanteellista itsensä uhraavaa äitikuvastoa.

Vastuuta on tekijöillä sekä kuluttajilla

Mitä väliä sillä sitten on, minkälaisia kuvia katselemme mediassa ja teatterissa?

– Vaikutus on ihan suora, ja siksi meillä tarinoiden tekijöillä on vastuuta. Mainosmaailma tietää tämän hyvin. Tarinoilla saadaan myytyä ihmisille tavaraa. Tarinoilla saadaan ihmiset äänestämään ja tukemaan poliittisia päätöksiä. Tarinoilla määritetään ihmisten identiteettiä, Knihtilä listaa.

Iiris Ruoho pitää erittäin olennaisena myös kysymystä kuluttajan vastuusta.

– Mediatutkijana olen havainnut, että me olemme kuluttajina aika laiskoja. Vaikka olisi kuinka härski äijäelokuva, me ollaan opittu katsomaan humoristisesti, eikä kysellä, mitä tästä nyt puuttuu. Se on sopeutumista: me hyväksytään asioita, vaikka ne eivät olisi periaatteessa hyväksyttäviä, ja tyydytään siihen, mitä on tarjolla.

Inari Niemen mukaan se myös köyhdyttää kulttuuria, jos yksi kertoja puuttuu kokonaan. Hänen mukaansa nainen joutuu jossain vaiheessa tyytymään siihen, että samastumiskohteena on joko mies tai itseä huomattavasti nuorempi nainen.

– Se on perseestä. Vielä kun miettii, miten mahtavia, hiton viisaita ja hulluja ne viisikymppiset naiset ovat ihan samalla tavalla kuin ikäisensä miehet ja nuoremmat naiset.

Lue mediakriittisen katsojan kysymyslistasta, miten voit kyseenalaistaa tarinoiden taustoja.