Dialogi on hengittämistä

Psykoterapian professori Jaakko Seikkulan mukaan olemme vuoropuhelun taitureita jo vastasyntyneinä.

Teksti: Anne Tastula

Dialogi on elämän perusta.

Meillä on myötäsyntyinen ominaisuus synnyttää dialogia läheistemme kanssa.

On oikeastaan aika huikea ajatus, että elämän alussa on kaksi perusehtoa: on opittava hengittämään, sillä jos emme opi, kuolemme. Ja toiseksi opimme dialogin. Jos emme ole dialogissa, kuolemme.

Tämä asettaa meille paradoksisen haasteen. Dialogi on elämälle yhtä tärkeä ja yksinkertainen ehto kuin hengitys, mutta aikuiselle sen omaksuminen saattaa olla yllättävän haastavaa.

Ihminen muovautuu ihmiseksi suhteessa toisiin, aktiivisessa aloitteen tekemisen ja vastaamisen vuorottelussa. Kokemus toisesta tulee yksilön rakennusaineeksi, ja tämä kokemus on luonteeltaan hyvin ruumiillista. Jokainen ihmissuhde jättää jälkensä ruumiimme muistiin.

Näissä ihmissuhdekokemuksissa syntyy myös mielen ääniä, ja niiden kaiut ovat mukana kaikissa tulevissakin tilanteissa ja keskustelevat keskenään. Elämä on siksi dialogia erilaisten äänten välissä.

Ihmisen mieli elää sekä aiemmin kokemissamme suhteissa että tällä hetkellä käymässämme dialogissa. Näin on elämä rakennettu.

Kuitenkin elämän varrella opimme erilaisia keinoja, joilla pyrimme vaikuttamaan ja kontrolloimaan toisia.

Ajattelemme, että päämäärään pääseminen edellyttää toisten vakuuttamista omasta kannastamme. Kun kohtaamme ongelmia, ajattelemme, että ne on ratkaistava erilaisilla ratkaisumenetelmillä.

Harmittavasti kaikki omaksumamme menetelmät, joilla pyrimme vaikuttamaan toisiin tai ratkaisemaan ongelmiamme, usein eristävät meidät.

Dialogissa on elämän perusvire ja tärkein voimavara.

Sen mobilisoiminen edellyttää, että jaamme asioita ilman pyrkimystä toisen muuttamiseen ja etsisimme ongelmien ratkaisuja yhdessä.

Voimavaraisin dialogi syntyy siitä, että hyväksymme toisemme ehdoitta. Tiedämme, että jo vastasyntynyt on taitava dialogin synnyttäjä. Voisimme siksi luottaa siihen, että esimerkiksi koululuokassa paras tulos syntyy, kun hyväksymme dialogin lapsen ehdoilla ja sovitamme omat vastauksemme hänen aloitteisiinsa.

Vastaavasti, kun ratkaisemme ongelmatilanteita työpaikalla, voisimmekin alkaa keskustelussa kuunnella toista ilman ennakkoehtoja ja vastata toisen tekemään aloitteeseen.

Tällaisessa dialogissa syntyy tapahtumaketju, jossa yhdessä jaettu dialogi alkaa ohjata meitä.

Dialogi on subjekti, tekijä ja me olemme sen osallistujia. Se ei silti ole vain passiivista sivusta seuraamista, vaan hyvä jaettu dialogi odottaa koko ajan myös minun osallisuuttani, aloitteitani ja vastauksia toisten aloitteisiin siten, että hyväksyn samalla toisten näkökulmat.

Tällainen ei ole nykyään suosittua. Sen sijaan korostetaan profiloitumista, jonka tavoitteena on vuorovaikutuksen kontrolli.

Väitän, että paras tulos syntyisi kuitenkin, jos luopuisimme kontrollista  ja kuuntelisimme toisia. Voisimme aloittaa tapaamisemme kysymällä, mitä kuuluu, ja sen jälkeen voisimme kysyä, miten haluaisit käyttää tämän yhteisen aikamme tänään.

Sitten hengitämme tapaamisesta syntyvää raikasta dialogin ilmaa.”