TEEMA Kansallisuus ja uudet aatteet

“Myytti yhden kulttuurin Suomesta pitää purkaa”

Tutkijan mukaan suomalaiset eivät ole perimältään ja kulttuuriltaan yhtenäinen kansa.

Teksti: Tuomas MacGilleon Kuva: Karoliina Knuuti

Filosofian tohtori, dosentti Miika Tervonen on usein törmännyt oletukseen, että Suomi olisi poikkeuksellisen homogeeninen maa.  

– Kuvitellaan, että tässä maassa asuu yksi kansa, joka on suomenkielinen, luterilainen ja etnisesti, geneettisesti tai peräti rodullisesti erityisen yhtenäinen.  

Oletus on monin tavoin ongelmallinen. Suomi ei tutkijan mukaan ole koskaan ollut yhden kulttuurin maa. Tervonen purki yhtenäiskulttuurin myyttiä artikkelissa, joka palkittiin Vuoden Tiedekynä 2017 -palkinnolla. 

Suomalainen historiankirjoitus on 1800-luvulta lähtien jättänyt vähälle huomiolle kulttuurisen monimuotoisuuden ja liikkuvuuden, ja tutkijat ovat toistaneet näkemystä kansan yhtenäisyydestä. 

– Olemme tottuneet ajattelemaan, että kuulumme johonkin Uralin mutkasta tulleeseen alkuperäiskansaan, mutta ihmislajille ominaista on kuitenkin liike ja jatkuva juoksuaika. Selvärajaisia, yhtenäisiä populaatioita ei ole, Tervonen sanoo. 

Monikulttuurinen historia näkyy nimissä

Ilmeisin todiste kulttuurien moninaisuudesta Suomessa ovat vähemmistöt, kuten saamelaiset, romanit, juutalaiset ja suomenruotsalaiset. 

Suomalaiset kaupungitkin ovat aina olleet kansainvälisiä kauppapaikkoja. Todellisuudessa arkielämä kaikkialla Suomessa on ollut varsin monikulttuurista, ja siksi myös mielikuva entisaikojen impivaaralaisesta maaseudusta on virheellinen.  

– Maaseudut ovat olleet täynnä kaikenlaisia kiertelijöitä ja kulkijoita, kuten romaneja, italialaisia posetiivareita ja tataarimattokauppiaita. He ovat olleet osa arkea.

Vähemmistöjä ja muuttoliikkeitä työkseen tutkivan Tervosen mukaan jotkut Suomen murteista muistuttavat jopa itsenäisiä kieliä. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi karjalaiset, meänkieliset ja kveenit. 

Monikulttuurinen historia ulottuu näkyvien vähemmistöjen lisäksi syvälle suomenkieliseen väestöön. Ihmisten liikkuminen on tuonut meille paljon vaikutteita muualta.

Tästä kertovat esimerkiksi Suomessa nykyään tuiki tavalliset sukunimet, joiden juuret ovat ulkomailla. 

– Meillä on Mäkelöitä ja Virtasia, mutta myös Ruotsalaisia, Venäläisiä, Virolaisia ja Tanskasia. Tämä on ehkä sitä näköpiiristä piilotettua historiaa, Tervonen toteaa.

Fennomaanit alun perin ruotsinkielisiä

Mielikuva yhtenäisestä kansasta ja kulttuurista ei suinkaan ole suomalainen erikoispiirre, vaan ajattelutapaa selittää 1800-luvun Euroopassa yleistynyt nationalismi. Kun valtioille alettiin piirtää rajoja, syntyi tarve kansalliselle identiteetille. 

– Kansallisvaltioiden syntyyn on kaikkialla liittynyt uusi käsitys kansallisesta “meistä”. Samalla syntyy aina jännitteitä siitä, keitä “meihin” kuuluu. Suomessakin vähemmistöt ja ulkomaalaiset ongelmallistettiin uudella tavalla itsenäistymisprosessin aikana, Tervonen sanoo. 

Suomalaisessa nationalismissa on toki omat erityispiirteensä.

Tervonen nostaa esiin sortokausien venäläistämisyritykset, jotka tekivät suomalaisuusliikkeestä puolustusluonteisen. Sisällissota synnytti puolestaan oikeistoradikalismia ja fasismiin kallistuvaa kansallismielisyyttä. 

Oma lukunsa on kielipolitiikka, jonka merkitystä on Tervosen mukaan vaikea yliarvioida. Erikoista on, että suomen kielen tärkeyttä korostavat fennomaanit olivat alkuvaiheessa pääosin ruotsinkielistä eliittiä. 

– Fennomanialla on ollut valtava merkitys suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Eliitillä oli siinä tietyllä tavalla kummallinen rooli. Kansakunnan rakentamisprosessin myötä osa ruotsinkielisestä eliitistä ikään kuin suomalaisti itse itsensä. 

Kansallistunteen herääminen ja aitosuomalainen liike loivat maassa asuville ihmisille painetta sulautua joukkoon. Tästä kertovat esimerkiksi sukunimien suomalaistamisaallot, joissa tuhansia “vääränlaisesta” alkuperästä kertovia nimiä on häivytetty. 

Myytistä realistisempaan kuvaan

Mielikuva yhtenäiskulttuurista on Tervosen mukaan ymmärrettävä ilmiö. Sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen kaaoksessa syntynyt kansallisvaltio on tarvinnut yhtenäisyyden tunnetta. 

– Lipun heiluttelulla on funktionsa. Tietyllä tavalla se on ollut myös modernin demokratian ja yhteiskunnan syntyedellytys, kuviteltuja yhteisöjä koossa pitävä ja tasa-arvon mahdollistava voima, hän sanoo. 

Ongelmallista nationalismissa on Tervosen mukaan kuitenkin sille luonteenomainen tapa sulkea ulos ja yksinkertaistaa todellisuutta sekä ajatus valtioista ja kansoista toisistaan erillisinä, rajattuina lokeroina. 

Kun kansat nähdään selvärajaisina yksikköinä, ihmiselle luonnollisesta liikkuvuudesta tulee poikkeus tai jopa uhka. 

– Kuviteltuun yhtenäisyyteen perustuvalla etnonationalismilla on globaalissa maailmassa todella vahingollisia vaikutuksia. Suomessakin olisi tärkeää tarkastella kulttuurisen yhtenäisyyden myyttiä ja katsoa, mitä meidän kansallisen kertomuksemme alle on jäänyt.

Tervonen kaipaa suomalaisuudesta realistisempaa ajattelutapaa. Se tunnistaisi yhtenäiseksi mielletyn kansan taustalla vaikuttavat ainekset ja kerrokset ja korostaisi etnisyyden sijaan kansalaisuutta. 

Jos suomalaisuuden syntykertomusta luotaisiin uudelleen, muuttoliikkeiden vaikutuksen tunnistamisen lisäksi Tervonen sisällyttäisi siihen yhden kansaa yhdistävän, myönteisen piirteen. 

Suomea voisi hänen mukaansa ajatella yhteispelin ja yhteistyön maana.

– Täällä on ollut suhteellisen vahva laillisuusperiaate ja selkeät yhteiset pelisäännöt. Se on mahdollistanut eri ryhmien välisen yhteistyön ja siten osaltaan verisen sisällissodan jälkeisen “Suomen ihmeen” eli erittäin köyhän maan kehittymisen sellaiseksi kuin se nykyään on.