TEEMA Kielitaidon anatomia

Kielitaidon aivokuva

Miltä näyttää lammas ruotsiksi tai ranskaksi? Tutkimusmenetelmien avulla voidaan jo hahmottaa, mitä kielipäässä tapahtuu.

Teksti: Karoliina Knuuti Kuvat: Miia Törmänen

Kielitaito on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen voi elämässään oppia. Sen huomaa muun muassa siitä, kuinka paljon altistusta kielelle tarvitaan.

Jotta kaksikielisessä perheessä vähemmistöasemaan jäänyt kieli pysyy sujuvana, vaatii se lomamatkoja ja suunnitelmallisen kaksikielistä arkea.

– Kun lomailemme Hollannissa pari viikkoa, lasteni kielitaito saa valtavan sysäyksen. Heidän kielioppinsa vahvistuu, he kuulevat uusia sanoja, ja myös vanhat sanat siirtyvät aivoissa päällimmäiseksi, kertoo kielentutkimuksen dosentti Raymond Bertram.

Vielä lapsuuttakin työläämmältä uuden kielen opettelu voi tuntua aikuisiällä. Sen Bertram tietää hyvin myös itse.

Parikymmentä vuotta sitten tutkijan ura toi hänet Suomeen, ja nykyään hän tutkii kaksikielisyyttä psykologian laitoksella Turun yliopistolla. Viimeiset 16 vuotta hän on ollut myös monikielisen perheen isä.

Monikielisyys on maailmassa erittäin yleinen ilmiö, sillä yli puolet maailman väestöstä on monikielisiä eli he taitavat kahta tai useampaa kieltä määritelmästä riippuen joko sujuvasti tai äidinkielen tasoisesti.

Suomessa yksikielisyys oli pitkään normi, ja monikielisyyttä edusti lähinnä suomenruotsalainen vähemmistö.

Koska yleistietoa aiheesta ei ole ollut saatavilla, kieleen ja kielitaitoon yhdistyy edelleen monia sitkeitä uskomuksia, jotka liittyvät esimerkiksi syntyperään, identiteettiin ja vähemmistöpolitiikkaan.

Kuva on kuitenkin muuttumassa.

Yksi syy on maahanmuutto, joka muuttaa Suomen vähemmistökielten karttaa. Myös kansainvälistyvän maailman kielitaitovaatimukset on otettu vakavasti.

Jo peruskoulun opetusohjelma velvoittaa lapset opiskelemaan vähintään kolmea kieltä eli äidinkieltään, toista kotimaista ja yhtä vierasta kieltä, useimmiten englantia.

Tulokset näkyvät ja kuuluvat, sillä yhä suuremmalle osalle suomalaisista nuorista vaihto englannin kieleen sujuu ilman minkäänlaista takeltelua. Koulun lisäksi nuoret altistuvat englannille yhä varhemmin mediatuotteiden ja matkustelun kautta.

Onkin vaikeaa tilastoida monikielisyyttä, sillä määritelmä riippuu henkilöstä ja asiayhteydestä, ja suuri osa maailman monikielisistä oppii kieliä muualla kuin perheympäristössä.

Kieliä opitaan päiväkodissa, kouluissa, työpaikoilla ja kaduilla.

Esimerkiksi Raymond Bertram määrittelisi monet suomalaisnuorista kaksikielisiksi. Niin hän määrittelee itsensäkin, vaikka hän on aloittanut ensimmäisen vieraan kielen opiskelun vasta 12-vuotiaana.

Vain ani harva maailman monikielisistä on täysin tasapainoisesti monikielisiä, eli heidän kielitaitonsa on täysin samalla tasolla kaikilla kielillä. Usein esimerkiksi lapsuuden kotikieltä puhutaan sujuvasti, mutta kirjoitustaito voi jäädä hyvinkin vajavaiseksi.

Voi myös käydä niin, että lapsi oppii koulutiellään kirjoittamaan kieliä sujuvasti, mutta puhetaito jää takeltelevaksi.

Se taas johtuu aivojen kehityksestä.

Miltä hyvä kielipää näyttää?

Aivotutkijat ovat pyrkineet selvittämään kielen aivokuvaa jo 1800-luvun puolivälistä asti.

Vaikka kieli on ihmiselle tärkeä lajiominaisuus, tiedämme kielestä aivojen tasolla lopulta melko vähän. Emme esimerkiksi vieläkään aivan täysin ymmärrä, kuinka sanojen oppiminen muuttaa aivoja.

Tästä syystä tutkijat, kuten Raymond Bertram, viittaavat usein omiin arkikokemuksiinsa, kun he lähestyvät kielenoppimiseen liittyviä kysymyksiä.

1900-luvun puoleen väliin saakka tietoa saatiin ennen muuta afasiapotilaiden eli puheentuottamis- ja ymmärtämisvaikeuksista kärsivien tutkimuksessa.

Esimerkiksi aivohalvauksen jäljiltä tietynlaisesta kielellisestä ongelmasta kärsineen afasiapotilaan ruumiinavauksessa voitiin paikantaa vaurioitunut alue ja siten tulkita kyseisen kielellisen toiminnon sijoittuneen juuri siihen kohtaan aivoja.

1970-luvulta asti käytössä on ollut alati kehittyviä kuvantamismenetelmiä, joiden avulla on voitu tutkia eläviä potilaita erilaisissa koeasetelmissa.

– Toiminnallisen magneettikuvauksen etu on tarkka paikannus eli sillä pystytään tunnistamaan, mitkä aivoalueet ovat aktiivisia, kertoo kognitiivisen aivotutkimuksen dosentti Sari Ylinen Helsingin yliopistosta.

Aivosähkökäyrällä pystytään taas tarkastelemaan millisekuntien tarkkuudella, miten aktivaatio etenee aivokuorella paikasta toiseen ja kuinka voimakas se on.

– Sen avulla voidaan tutkia, miten nopeasti sanoja pystytään käsittelemään ja mitkä asiat siihen vaikuttavat, sekä sitä, mitkä prosessit ovat esimerkiksi ennen toisia.

Aivan kaikkea kielen aivokuvasta ei vielä tiedetä, mutta perustoiminta on selvillä. Kun opimme kieltä ja sanoja, aivoissa rakentuu hiljalleen solujen välisistä yhteyksistä verkosto.

Tarpeelliset, ahkerasti käytettävät hermoradat vahvistuvat ja muuttuvat siten nopeammiksi.

Jos kieltä osaa hyvin, aivot osaavat hyvin kontrolloida sitä, miten sanat aktivoituvat tässä verkossa.

Yksittäisen sanan mukana rehkivät laajat aivojen alueet.

Jos taas opittua kieltä ei käytä, pikkuhiljaa turhaksi käyvät linkit karsiutuvat pois tai hautautuvat uusien rakennelmien alle. Tätä arkisimmassa mielessä tarkoittaa kielitaidon ruostuminen.

Kuten muistitoiminnoissa yleensäkin, päivän aikana opittu vahvistuu ja siirtyy osaksi aiemmin opittua yöunen aikana. Kielenoppijan on siis hyvä huolehtia myös riittävästä levosta pänttäämisten välillä.

Aivotutkijat ovat onnistuneet paikantamaan kielen erityisesti vasempaan aivopuoliskoon. Siellä sijaitsevat niin kutsutut Brocan ja Wernicken alueet, jotka osallistuvat puheen tuottoon ja ymmärtämiseen. Lisäksi oikeaa aivopuoliskoa käytetään monissa kieleen liittyvissä toiminnoissa: se on keskeinen muun muassa tunteiden, sävyjen ja metaforien käsittelyssä.

Poikkeuksia löytyy, sillä osalla vasenkätisistä on enemmän kielitoimintoja oikealla aivopuoliskolla.

Jos ihminen hallitsee useita kieliä, nykytutkimuksen valossa ne sijaitsevat pitkälti näillä samoilla alueilla päällekkäin tai toinen toistensa kanssa lomittain. Aivot eivät siis näyttäisi olevan rakentuneet siten, että yksi kieli sijaitsee yhdessä kohdassa ja toinen vaikkapa vieressä.

Kuvantamistutkimuksissa ei toisaalta päästä mikroskooppiselle tasolle, joten kysymys kiinnostaa tutkijoita edelleen.

Kieli on kuitenkin niin läpitunkevia osa ihmisaivoja, että se on mukana melkein kaikkialla siellä, missä tiedon käsittelyä ja ajattelua muutenkin tapahtuu. Jopa yksittäisen sanan mukana rehkivät laajat alueet, ja eri alueiden väliset yhteydet ovat myös tärkeitä.

Ylinen selittää kokonaisuutta esimerkin avulla. Kun kuulet sanan lammas, aktivaatiota voidaan havaita kuuloaivokuorella ohimolohkossa, ja sen mentaalinen kuva taas voi aktivoida näköaivokuorta aivojen takaosassa.

Puheen muodostukseen osallistuvat aivojen motoriset alueet otsalohkossa, sanojen oppimiseen osallistuu muistitoimintojen keskus hippokampus, ja niiden merkitysvivahteet voivat aktivoida tunteisiin liittyvää limbistä järjestelmää.

Lisäksi se, miten tyvitumakkeet eli aivojen palkitsemisjärjestelmä osallistuu kielen oppimiseen, kiinnostaa tällä hetkellä tutkijoita, hän luettelee.

Näiden ohella kieleen osallistuu otsalohko, joka on aivojen komentokeskus. Se on merkittävässä roolissa monissa toiminnanohjaukseen, tilanteiden arviointiin, päättelyyn, käytöksen säätelyyn sekä työmuistiin liittyvissä toiminnoissa.

Yksi pieni lammas pistää siis monivaiheisen koneiston liikkeelle aivokopassamme.

Oikeaoppinen ääntämys syntyy varhain

”Thö reis vas kuud pat thö roud vas sliperi.”

Sitaatti kuuluu väitetysti rallikuski Tommi Mäkiselle, joka on yksi suomalaisittain äännetyn, niin kutsutun ”rallienglannin” tunnetuista puhujista. Vanhempi väestö tuntee sen ehkä vennamolaisena tankeroenglantina.

Suomessa kieltenopetusta moititaan usein siitä, että opetuksessa keskitytään tekstiin, ja puhumisvalmiudet voivat olla vuosienkin pänttäämisen jäljiltä vähäiset. Kotimaiselle aksentille naureskellaan ja sitä häpeillään.

Ihan turhaan, sanovat tutkijat. Aksentti ei tee kenestäkään vähemmän kaksikielistä.

– Ääntämys voi olla myös osa identiteettiä ajatuksella ”olen suomalainen ja äännän suomeksi”. Kaikki eivät edes halua päästä eroon aksentista, Sari Ylinen sanoo.

Entä jos aksentista oppisi eroon ilomielin. Onko se aikuisopiskelijalle enää mahdollista?

Neuropsykologian dosentti Eero Vuoksimaa ja alaan erikoistuva psykologi Ulla Vedenkannas kirjoittivat Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla helmikuussa 2017, että kielen oppiminen on esimerkki taidosta, jolla on herkkyyskausi, eli taidon oppimiseen on aivojen kannalta olemassa otollinen kehitysvaihe.

Tutkijat viittaavat yhteen kielentutkimuksen tärkeimmistä paradigmoista eli tutkimuskysymyksistä: onko kielenopiskelun aloitusiällä väliä, ja jos on, miksi näin on.

Jonkinasteinen yhteisymmärrys herkkyyskausien olemassaolosta vallitsee.

Akateemisen maailman sisällä elää silti rinnakkain useita teorioita siitä, milloin kriittinen ajanjakso päättyy minkäkin sujuvan kielenkäytön kannalta tärkeän taidon kohdalla.

Päättyykö se 5-, 8- vai 12-vuotiaana, vai jatkuuko se esimerkiksi esikouluiästä puberteettiin?

Vauvat oppivat puheesta ja aidosta vuorovaikutuksesta. Esimerkiksi radio tai televisio ei voi korvata oikeaa ihmistä kielen opettajana.

Vaikka samalla tiedetään, että kaikki kielitaito on oppimisen tulosta, eikä oppiminen lopu koskaan, tutkijat ovat onnistuneet osoittamaan varhain aloitetussa kielitreenissä joitakin huomattavia etuja.

Yksi niistä ilmenee hyvin käytännöllisellä tasolla. Meluisassa opiskelijakahvilassa Raymond Bertram, jonka kanssa kaikki sähköpostikirjeenvaihto on käyty suomeksi, vaihtaa kielen englantiin.

– Tutkimuksissa on havaittu, että natiivit ymmärtävät puhetta täysin melun läpi, mutta muiden kuin natiivipuhujien ymmärtämistä se haittaa merkittävästi, Bertram sanoo.

Varhaisella aloitusiällä on myös muita ymmärtämistä helpottavia vaikutuksia.

Jos vaikkapa suomalainen aikuinen yrittää kuunnella venäjän kielen seitsemää s-kirjainta tai kiinan kielen painotettuja äänteitä, hän ei välttämättä kerta kaikkiaan kuulee mitään eroja niiden välillä.

Vauvat ovat kuitenkin maailmankansalaisia: ihmisten maailmassa selviämisen varmistamiseksi vauvan aivot on ohjelmoitu siten, että minkä tahansa kielen oppiminen on yhtä mahdollista.

Näistä tiedoista saamme kiittää kanadalaista kehityspsykologia Janet Werkeriä ja hänen jäljillään yhdysvaltalaista kielentutkimuksen professoria Patricia K. Kuhlia.

Vuosituhannen vaihteessa Kuhl teki tutkimusryhmineen kokeita, joissa noin puolivuotiaita englannin- ja japaninkielisiä lapsia altistettiin englannin äänteille l ja r, joita aikuisten japanin puhujien on vaikea erottaa toisistaan.

Vauvat onnistuivat tehtävässä yhtä hyvin riippumatta vanhempiensa kielestä. Kun vauvoja testattiin uudestaan noin vuoden iässä, ero suorituksessa oli kasvanut huimasti eli lapset eivät enää erottaneet äänteitä.

Tästä tutkijat päättelivät, että ensimmäiseen syntymäpäiväänsä asti vauvojen aivot ”tilastoivat” äänteitä, ja aivovasteet kasvuympäristössä usein toistuville äänteille vahvistuvat.

Vauvojen opettamiseen tarvitaan ihminen.

Jossain ensimmäisen ikävuoden jälkimmäisellä puolella kyky erottaa muitakin kuin ympäristössä toistuvia äänteitä kääntyy selvään laskuun. Pienen maailmankansalaisen supertaito ikään kuin karsiutuu pois.

Tämä havainto vahvistettiin jatkotutkimuksessa, jossa toista ryhmää yhdysvaltalaisia puolivuotiaita vauvoja altistettiin mandariinikiinalle 12 leikkihetken ajan muutaman kuukauden aikana. Kun näitä vaivoja testattiin jälleen vuoden iässä, kyky erottaa englannin äänteiden lisäksi myös mandariinikiinan äänteet oli säilynyt täysin.

Jos vauva siis altistuu kahdelle kielelle, syntyy hänen aivoissaan niin kutsuttuja tilastoja kahden kielen äänteistä.

Voisiko kuka tahansa sitten valmentaa taaperoaan kansainväliseen maailmaan istuttamalla tätä television ääressä? Valitettavasti näin helppoa se ei ole.

Jatkotutkimuksessa kävi nimittäin ilmi, että jos alle yksivuotiaita vauvoja altistettiin mandariinikiinalle television tai ääninauhojen avulla, minkäänlaista oppimista ei havaittu. Vauvojen opettamiseen tarvitaan ihminen.

Muilla kielitaidon mittareilla lasten aikuisia paremmat valmiudet omaksua kieliä säilyvät pidempään.

– Tutkimusten mukaan alle 8-vuotiaana kielen opiskelun aloittaneet eivät eronneet natiiveista kieliopillisen sujuvuuden kannalta. Mitä myöhemmin he aloittivat, sitä enemmän he alkoivat erota. Ääntämyksen osalta kehitys on lineaarista. Mitä aikaisemmin aloitti, sitä parempaa oli ääntämys, Sari Ylinen sanoo.

Hän arvioi sen johtuvan siitä, että ääntämys on ensimmäisiä asioita, joita aletaan vauvana itse opetella.

Kun herkkyyskausien jälkeen oppii vieraan kielen äänteitä, ne yhdistyvät monesti äidinkielen äänteisiin: r-kirjain rullaa totutusti kitalaesta, vaikka puhuja tavoittelisi englantia tai ranskaa.

– Lapsena opitut motoriset mallit voivat olla joillakin aikuisilla niin vahvoja, että vaikka ääntämisen kohde on aivoissa aivan oikea, sitä ei silti pysty tuottamaan, Ylinen sanoo.

Jos kyseessä on todella vieras äänne, syntyy pikkuhiljaa kokonaan uuden äännekategorian edustus aivoihin.

– Mutta usein samankaltaiset äänteet havaitaan äidinkielen edustuksen kautta, eikä niistä tule niin tarkasti kohdekielen mukaisia.

Tämä on siis yksinkertaistettuna rallienglannin anatomia. Mutta se saattaa olla jäämässä historiaan.

Kielenopiskelu on aivojen kuntojumppaa

Suomessa on tänä vuonna alkanut varhennetun kielenoppimisen kärkihanke, jonka osana tehdään alueellinen kokeilu vieraan kielen opiskelun aloittamisesta jo ensimmäisellä luokalla.

Kokeilun budjetti kahdelta vuodelta on 10 miljoonaa euroa. Se on roposia verrattuna potentiaalisiin hyötyihin, sillä väestön kielitaidolla on taloudellisia ja poliittisia seurauksia.

Euroopan komission vuonna 2006 tilaaman tutkimuksen mukaan 11 prosenttia eurooppalaisista pk-yrityksistä on menettänyt kauppoja puutteellisen kielitaidon vuoksi. Raportissa arvioitiin menetettyjen kauppojen keskiarvoksi rahassa noin satatuhatta euroa vuodessa yritystä kohden.

Luku saattaa olla vielä paljon suurempi, sillä tutkimuksen luku pohjaa yritysten omaan arvioon.

Monikielisyydellä saattaa olla myös kansanterveydellisiä vaikutuksia.

Vuosituhannen alussa kanadalainen neurotieteilijä Ellen Bialystok esitti, että kaksikielisyys voisi viivästyttää Alzheimerin taudin puhkeamista ja hidastaa sen etenemistä useilla vuosilla. Syyksi tähän arvellaan, että eri kielien kontrollointi vahvistaa aivojen toiminnanohjausta ja pitää aivot vireämpinä myös vanhemmalla iällä.

Yhteys kielipään ja muistisairauksien välillä on onnistuttu vahvistamaan monissa tutkimuksissa, mutta sen ympärillä käydään edelleen yhtä kaksikielisyyden tutkimuksen kiivainta debattia. Suomessa tätä tutkitaan parhaillaan esimerkiksi Åbo Akademissa.

Kielipään aivoja jumppaavaa vaikutusta on tutkittu myös runsaasti koetilanteissa, joissa hyvä suoriutuminen edellyttää epäolennaisen tiedon huomiotta jättämistä – yhtä avokonttorimaailman kipeimmin kaivattavaa taitoa.

Näissä tutkimuksissa kaksikieliset ovat menestyneet yksikielisiä paremmin. He ovat ehkä treenanneet taitoa työntämällä sivuun ilmaisuja, jotka ponnahtelevat mieleen keskustelun kannalta väärällä kielellä.

Metakielellinen tietämys, eli käsitys siitä, miten kieli toimii, kehittyy paremmin kaksikielisessä ympäristössä, ja se voi auttaa uusien kielien omaksumisessa.

Siispä kielitaidon hyötyihin voidaan lukea myös se, että jos osaa kahta kieltä, kolmannen oppimisen pitäisi olla helpompaa.

– Ja vielä niin, että mitä vähemmän aikaa on edellisen kielen oppimisesta, sitä helpompaa sen pitäisi olla, Sari Ylinen sanoo.

Kielien vaihteleminen on siis aivojen treeniä – jopa siinä merkityksessä, että treenattu kielipää voi näkyä aivojen koossa: joidenkin tutkimustulosten mukaan harmaa aineen tiheys lisääntyy ja sitä mukaa aivojen koko kasvaa, kun kielitaito karttuu.

– Tällaisiin tutkimuksiin kohdistuu paljon kritiikkiä, mutta rakenteellisia eroja yksi- ja monikielisten välillä on löytynyt useissa tutkimuksissa, Raymond Bertram sanoo.

Käsitykset haitoista ovat myyttejä

Kun puhutaan monikielisyyden hyödyistä, politiikkaa on vaikea erottaa keskustelusta.

Esimerkiksi Alzheimerin tautiin liittyviä tutkimustuloksia on juhlittu todisteina nimenomaan kaksikielisen kasvatuksen erinomaisuudesta, vaikka ainakin teoriassa hyödyt koskevat myös myöhemmällä iällä kielen opiskelun aloittaneita.

Tämä saattaa osaltaan johtua siitä, että monikielisyyteen kasvattamisesta liikkuu edelleen vääriä käsityksiä.

Vielä 1960-luvulla uskottiin esimerkiksi yleisesti, että monikielinen ympäristö voisi viivästyttää äidinkielen kehitystä, johtaa kielten osittaiseen oppimiseen tai vaikeuttaa matematiikan oppimista ja abstraktia ajattelua. Monikieliset ovat usein myös samalla vähemmistöryhmiä, mikä on voinut johtaa syrjintään.

Suojellakseen lapsiaan monikielisyyden haitoilta, monet maahanmuuttajaperheet ovat päätyneet olemaan puhumatta vanhempien äidinkieltä kotona.

Tämä ilmiö tunnetaan hyvin esimerkiksi meksikolaisissa perheissä Yhdysvalloissa.

Koska perheet haluavat integroitua, lapset sekä vanhemmat yrittävät oppia englannin kielen mahdollisimman nopeasti. Monissa tapauksissa lapset menettävät muutamassa vuodessa espanjan kielen kokonaan.

Tutkijat vakuuttavat kuitenkin, että nykytiedon valossa monikielisyydestä, kieltenopiskelusta eikä kielikylvyistä ole suurelle enemmistölle mitään haittaa. Usein tilanne on pikemminkin päinvastainen, kuin on kuviteltu.

– Vaikka kielenoppimiseen ja matematiikan taitoihin vaikuttavat monet toisistaan riippumattomat tekijät, molemmissa on hyötyä työmuistista. Ne menevät jossain mielessä käsi kädessä: jos on hyvä työmuisti, voi olla hyvä molemmissa, Ylinen sanoo.

Meillä on kuitenkin rajallinen määrä aikaa. Jos sitä käyttää monen kielen opetteluun, ei voi opiskella samaan aikaan matematiikkaa.

– Tämä sekä henkiset voimavarat pois lukien, tiedossani ei ole, että kielten oppiminen rajaisi periaatteen tasolla mitään pois. Meillä on niin paljon neuroneita ja mahdollisia hermoratoja, ja aivot ovat erittäin muovautuvat, myös myöhemmällä iällä, Bertram sanoo.

Vanhasta käsityksestä, jonka mukaan olisi hyvä kehittää yksi äidinkieli pohjalle, onkin pitkälti luovuttu.

Mielikuvat elävät silti sitkeästi. Sari Ylisen mukaan niiden taustalla saattavat vaikuttaa monikielisten tapa sekoitella kieliä puhuessaan tai yllättävät aukot sanastossa. Ilmiöt eivät kuitenkaan kerro kielitaidon vajavuudesta juuri mitään.

– Jos kieliä käyttää eri ympäristöissä, esimerkiksi puhuu espanjaa kotona ja englantia koulussa, sanastossa on eroja, koska kielillä oppii eri asioita. Vaikka sanavarasto olisi kokonaisuutena ihan yhtä laaja, jotkut sanat ovat yhdellä ja toiset toisella kielellä.

Monikieliset lapset oppivat jo varhain ymmärtämään, missä tilanteissa kieliä voi sekoitella, ja milloin on pysyttävä tiukasti yhdessä kielessä. Ihan samasta ilmiöstä on kyse silloin, kun nykyteinit pudottelevat englanninkielisiä sanoja suomenkielisen keskustelun lomaan.

– Etenkin jos tietää, että toinen ymmärtää, on vain käytännöllistä käyttää sitä sanaa, joka tulee ensimmäisenä mieleen, Sari Ylinen sanoo.

Me emme puhu sana sanalta

Sanoja on tietokannoissamme tuhansia, Raymond Bertram selventää. Joka kerta, kun sanaa käyttää, sen ”aktivaatiotaso” nousee, eli siihen linkittyvät hermoradat muuttuvat nopeammiksi, mikä voidaan kokeissakin osoittaa.

Myös äidinkielessä sanat, joita käyttää usein, ovat käytössä paljon nopeammin kuin sanat, joita kuulee harvemmin.

– Jos olet kuullut sanan sata kertaa, ei ole enää niin kovasti väliä, kuuletko sen vielä kaksi kertaa. Mutta viiden ja kymmenen ja kahdenkymmen välillä on suuria nopeuseroja sanan haussa, Bertram sanoo.

Tästä syystä yksi selkeä haaste kaksikielisyyteen liittyy. Jotkin sellaiset sanat, jotka ovat tiheään toistuvia yksikielisillä, voivat olla harvemmin kuultuja kaksikielisille. Tämä näkyy kokeissa, joissa mitataan sanahaun nopeutta.

Aika on kriittinen tekijä myös silloin, kun kieltenopiskelija sekoilee kielissään vahingossa. Esimerkiksi ranskanopiskelija luulee, että oppiminen ei etene, kunnes ruotsinkielisessä keskustelussa ranskankielisiä sanoja tunkee väkisin mieleen.

Jos opittua sanaa ei käytä pitkään aikaan, tarvitaan enemmän aikaa sen esiin kaivamiseen, Bertram selittää. Ensin suoritustaso laskee, sitten jossain vaiheessa myös taitotaso alkaa laskea. Nämä ovat toki kaksi eri asiaa.

– Me emme puhu sana sanalta. Keskusteluista tulisi hyvin tylsiä, jos sanoisimme yhden sanan, ja sitten olisimme, että ’odota, seuraava tulossa, juu nyt tuli, kolmas tulee kohta’. Me pyrimme virtaavaan keskusteluun.

Jos sanat eivät tule pian mieleen, meidän täytyy keksiä jokin ratkaisu, hän selittää.

Jos on juuri oppinut kielen, ja käyttänyt sitä aktiivisesti, voi käydä niin, että vaikka keskustelun kieli vaihtuisi, ennen kieltä syntyvät konseptit linkittävät niitä sitkeästi viimeksi käytetyn kielen sanoihin.

Lampaan idea tai mentaalinen kuva lampaasta tuottaa sanan ’lammas’ sillä kielellä, joka nopeimmin on käsillä.

Ratkaisu, eli vääränkielisen lampaan livauttaminen keskusteluun, voi kuulostaa vähän hassulta, mutta aivojen kannalta se on ihan normaali reaktio.

Taidot voivat jämähtää

Tutkimus tukee siis ennen muuta sitä päätelmää, että vaikka kielitaito vaatii kovaa työtä, kieliä kannattaisi opiskella. Aivotreenin lisäksi siitä seuraa monia myönteisiä asioita, kuten sisäänpääsy kahteen kulttuuriin ja mahdollisuudet työelämässä ja matkustelussa.

Mutta onnistuuko se kaikilta ja kaikenikäisiltä?

– Olen aina ajatellut, että melkoisen pitkälle kaikki on mahdollista. Mutta kuvaan tulevat muut faktorit, kuten motivaatio, Raymond Bertram sanoo.

Lasten varhaisesta kielenoppimisesta tiedetään, että hyviin tuloksiin monikielinen ympäristö johtaa silloin, jos lapsi oivaltaa, että hänen on pakko oppia useampi kieli tullakseen toimeen. Teeskennelty tilanne ei loppuun asti kanna.

Yleisesti ottaen myös aikuiset oppivat kieltä, koska heidän täytyy – maahanmuuton, työpaikkojen tai ihmissuhteiden vuoksi. Kuten lapsilla, myös aikuisilla oppiminen voi hidastua, kun ei enää tarvitse kamppailla tullakseen ymmärretyksi.

Tästä syystä pelkkä passiivinen altistus, kuten ranskankieliset uutiset pyörimässä aamuisin taustalla, ei merkittävästi paranna kielitaitoa.

Samoin kieliympäristössä vietetyn ajan pituus ei välttämättä lainkaan paranna kielitaidon kehitystä.

– Minulla on ystävä, joka on asunut Suomessa parikymmentä vuotta ja hänen ääntämyksensä on edelleen varsin samankaltaista kuin silloin alussa. Jos ei pinnistele oppimisen eteen, jutut, jotka oppimisen alkuvaiheessa ovat jääneet johonkin muotoon, saattavat fossiloitua, Sari Ylinen sanoo.

Saavutettu kielitaito on siten tietyssä mielessä herkkyyskauden, motivaation, tarpeen ja treenin summa, ja usein tutkimuksessakin on vaikea erottaa herkkyyskaudet treenin määrästä.

Oppivatko lapset kieliä, koska heidän on pakko koulun ja harrastusten takia, kun taas aikuiset voivat usein valita eristäytymisen saman kielisten yhteisöön?

Tätä teoriaa tukee osaltaan se, että herkkyyskausista huolimatta aina on yksilöitä, jotka oppivat vaikkapa täysin virheettömän ääntämyksen myöhemmällä iällä. Kenties vielä keski-iässäkin oppisi kieliä paremmin, jos joutuisi yllättäen selviytymään omillaan vieraskielisessä yhteiskunnassa.

Huolensa motivaation vaikutuksesta oppimistuloksiin ilmaisivat myös Eero Vuoksimaa ja Ulla Vedenkannas vieraskynäkirjoituksessaan.

Teini-iässä aloitetut kielet uhkaavat jäädä vähille tuloksille jo siitäkin syystä, että teinillä ei välttämättä ole paras opiskelumotivaatio eikä kykyä rationaalisesti arvioida kielitaidon hyötyjä myöhemmässä elämässä.

Myös varhaisilla kaksikielisillä tilanteet muuttuvat, mikä heijastelee suoraan heidän taitotasoonsa, kertoo Raymond Bertram.

– Kun lapseni olivat pieniä, heihin oli tietty kontrolli. Laitoin heidät katsomaan tv-ohjelmia, kuuntelemaan hollanninkielistä musiikkia ja luin heille joka ilta. Nyt lapseni ovat 12 ja 16. Jostain syystä he eivät halua sitä enää, Bertram naureskelee.

Voisiko silti olla hyväksi, jos olisi yksi äidinkieli ylitse muiden?

– Olen miettinyt, että olisi ehkä hyvä kehittää yksi hyvin vahva kieli, oman itsensä vuoksi. Jos ihminen tuntee vajavuutta kielessä jokaisessa tilanteessa, jossa hän on, se saattaa olla psykologisesti raskasta.

Bertram on itse esimerkiksi opiskellut hollannin kieltä ja kirjallisuutta, mutta saadessaan Hollannista tutkijavieraita, hän huomaa änkyttävänsä ja hakevansa sanoja kertoessaan heille tutkimuksestaan.

Alan tutkijakaan ei ole suojassa kielitaidon ruostumiselta.

Juttuun haastateltiin lisäksi tutkija Rosa Salmelaa. Lähteinä käytetty myös Raymond Bertramin ja psykologian professori Matti Laineen luentoja.