TEEMA Poikkeuskevät 2020

”Suhteeni luontoon syveni vasta, kun kaupunki oli kiinni”

Kansallispuistot ja metsät täyttyivät,kun suomalaiset huomasivat, miten hyvää luonnossa liikkuminen tekee ihmiselle. Toimittaja Tuomas MacGilleon oli yksi heistä.

Tuulen ja sadekuuron riepotellessa telttaa havahduin onnellisuuden tunteeseen. Oli yksi kesän viimeisistä lämpimistä öistä ja aivan liian varhaista herätä, saati tuntea näin.

Siinä minä kuitenkin olin.

Pian viereisessä makuupussissa aukesivat uteliaat, säihkyvät silmät, jotka olivat hetkessä yhtä hereillä.

Pötköttelimme ja ihmettelimme kolmevuotiaan esikoiseni kanssa sateen ropinaa pitkän aikaa. Kun vesi alkoi tihkua saumojen läpi telttaan, hiivimme takapihalta hihittäen sisään aamupalalle.

Hänen ensimmäisestä ulkona nukkumastaan yöstä tuli meille molemmille yksi luontoon liittyvä, lämmin muisto. Tänä keväänä ja kesänä niitä on syntynyt paljon.

Olen vuosien ajan ajatellut, että minun pitäisi liikkua enemmän luonnossa. Ajatus on ollut yhtä laimea kuin tuo lausekin, joka tarkoittaa hyvää, mutta ei johda mihinkään.

Muutos tapahtui pakon edessä.

Tekoja alkoi tapahtua tänä keväänä, kun kotimme seinien sisällä yritettiin yhtäkkiä sovittaa yhteen liian monta asiaa.

Kun vastasyntyneen vauvan, muun perheen ja työnantajan tarpeita yrittää huomioida samassa tilassa, arki ja vapaa-aika sekoittuvat harmaaksi pötköksi, jossa päällimmäinen tunne on, että nyt pitäisi olla tekemässä jotain muuta.

Koko elämän pyöriessä neljän seinän sisällä siihen alkaa nopeasti kaivata vaihtelua.

Keskiluokkaiselle ihmiselle arjen rutiinien rikkominen on yleensä helppoa. Voi syödä ulkona, käydä elokuvissa tai osallistua tapahtumiin. Kaupungit ovat täynnä elämyksiä, kunhan niitä on varaa ostaa.

Nyt samoja vaihtoehtoja ei ollut, koska ravintolat, museot ja elokuvateatterit olivat kiinni. Ystävien kotien ovet olivat suljettuina, samoin kuin omamme.

Metsä oli onneksi auki, ja sen vaikutus oli korvaamaton.

Kevään aikana juoksulenkit johtivat yhä useammin tuttujen teiden sijaan lähimetsien poluille, sitten kauemmaksi. Lumi suli, kesä tuli ja kerrankin olin mukana sitä seuraamassa.

Kävin kesällä patikoimassa kansallispuistossa ja perheen kanssa nuotioretkellä lähimetsässä. Kumpikaan kokemuksista ei ollut toista parempi, vaan ne ovat yhtä. Kotiin palatessa olo oli virkistynyt ja rauhoittunut.

Kansallispuistojen kasvaneiden kävijämäärien perusteella moni muukin on huomannut tai muistanut, miten paljon hyvää luonnossa liikkuminen tekee ihmiselle.

Mietin mennyttä kevättä ja tulevaa syksyä taannoin vadelmapensaiden keskellä. Muu perhe oli lähtenyt jo edeltä kotiin, minä jäin vielä hetkeksi.

Kivikkoisesta rinteestä löytyi koskematon pensas. Aurinko lämmitti kasvoja ja sitä mukaa kun ämpäri täyttyi, ajatukset katosivat yksi kerrallaan päästä.

Sitten tunsin sen taas, levollisen onnellisen tunteen: tässä ja nyt on hyvä, enkä haluaisi olla missään muualla.

Samaa tunnetta en ole koskaan kokenut kaupungissa.