Taiteen ymmärryksen jäljillä

Taidetta tarvitaan muuhunkin kuin parantamaan tuottavuuttamme ja ehkäisemään syrjäytymistä. Sitten pitääkin enää selittää, mihin.

Kun yritän ajatella taiteen merkitystä, joudun solmuun. Päätelmät ovat tällaisia: Taide on tärkeää koska taide on tärkeää, se on itseisarvoista ja elämän voima. Tietenkin!

On kuitenkin vaikea selittää asia ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti pidä taidetta minään. Jos sanoisin, että taide ehkäisee syöpää, tai itsemurhia, tai yksinäisyyttä? Niinhän voi olla; tiedetäänhän esimerkiksi, että kirjojen lukeminen pidentää ikää.

Tosiasiassa en kuluta taidetta muuttuakseni reippaammaksi tai terveemmäksi. On vain vaikea selittää sanoin sitä, mikä taidekokemuksessa oikeastaan on niin merkittävää.

Ehkä viisastun kysymällä ihmisiltä, jotka ovat jostain syystä jääneet taidekoukkuun.

Mesenaatti tutkii itseään

Tykitys alkaa heti. Eteisen seinältä mulkoilee sarvikuono Akseli GallénKallelan Afrikan-ajan työstä, kylpyhuoneeseen mennessä tulee vastaan Pekka Halosen talvimaalaus, olohuoneessa Jesús Rafael Soton kineettinen työ ja työhuoneessa Antoni Tàpiesin valtava öljyvärimaalaus. Puhumattakaan kaikista muista taideteoksista, joita silmä ei edes ehdi rekisteröidä.

Olen astunut liikemies Kyösti Kakkosen Helsingin-kotiin.

Nykyään Kakkonen-yhtiöt Oy:n toimitusjohtajana toimiva Kyösti Kakkonen tunnetaan halpaketju Tokmannin pitkäaikaisena luotsina, joka puhuu useimmiten haastatteluissa työn tekemisen, oman yritteliäisyyden ja pienestä ponnistamisen puolesta – sellaisista asioista, joita olemme tottuneet kuulemaan 1950-luvulla syntyneiden, menestyneiden liikemiesten suusta.

Mutta Kakkosessa on erikoisuus. Hän on kolmessakymmenessä vuodessa kerännyt itselleen kansainvälisen tason taidekokoelman, joka koostuu eritoten suomalaisesta lasista ja keramiikasta. Sen osia kiertää maailmalla näyttelyissä yhtenään. Ja vaikka kodin tunnelma on kuin galleriassa, Kakkosella on kaikkiin teoksiinsa henkilökohtainen suhde.

– Jokaisen niistä olen valinnut itse. Vaihtelen niitä varastosta esille mieleni mukaan, hän sanoo.

Museokokemuksesta se lähti

Kysymys taiteen merkityksestä tuntuu pysäyttävän ajan Kakkosen olohuoneessa. Hän pohtii mielellään, miten kiihtelysvaaralaisesta maalaispojasta tuli taiteen rakastaja.

– Moderna Museetilla oli iso vaikutus, Kakkonen arvelee.

Hän opiskeli juristiksi Upsalassa. Sieltä oli helppo matkustaa modernin taiteen museoon, joka tarjosi maailmanluokan näyttelyitä jo 1970–1980-luvun taitteessa.

– Kävin katsomassa Chagallin, Matissen ja Picasson. Ne olivat pahuksen kovia. Innostivat valtavasti.

Kakkonen kuluttaa kuvataiteen lisäksi muutakin taidetta – esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlilla hän on käynyt joka vuosi jo 35 vuotta – mutta juuri kuvataide ja muotoilu määräävät myös matkoilla päivien kulkua: museot on koluttava.

Kakkonen sanoo rakastavansa visuaalista taidetta siksi, että se haastaa häntä koko ajan. Työt näyttävät erilaisilta eri valoissa, eri vuorokaudenaikoina, eri tunnetiloissa.

– Taiteen kautta opin jotain ainutlaatuista itsestäni ja elämästä. Se auttaa tajuamaan, miten monella tavalla yhtä ja samaa asiaa voi tulkita.

Mikään ei ole pelkkää mustaa

Moderna Museetissa viettämiensä tuntien jälkeen Kakkonen ryhtyi vähitellen keräämään omaa kokoelmaansa mutta myös lukemaan taiteesta. Taustojen tunteminen syventää hänestä suhdetta teoksiin. Esimerkiksi Tapio Wirkkalan tuotannon hän tuntee hyvin ja omistaakin sitä suuren kokoelman.

– Wirkkala oli poikkeuksellisen omaperäinen lahjakkuus. Näen hänessä suomalaisen alkuihmisen elementtejä. Hän osasi paitsi suunnitella myös tehdä itse ja oli niin monipuolinen, että suunnitteli kaikkea viinapullosta puukkoihin.

Kakkoseen vetoaa Wirkkalan monitoimimieheys – se kuulostaa muistuttavan vähän häntä itseään – mutta myös töiden luonnosta ammentava muotokieli. Kierre-malja tuo todellakin mieleen kierteen, Pyörre pyörteen.

– Hyvässä taiteessa on harmoniaa ja puhuttelevuutta mutta myös ihan suoranaista kauneutta, hän arvioi.

Tärkeintä Kakkoselle on kuitenkin se, että taiteesta puuttuu se tylsyys ja puuduttavuus, joka usein leimaa elämän muita osa-alueita. Siksi se parantaa ajattelua.

– Monesti maailmassa tuntuu, että kaikki on vaihtoehdotonta. Taide osoittaa, että niin ei ole. Mitään teosta ei voi kahlita yhteen tulkintaan, vaan jokainen teos antaa vapauden olla eri mieltä.

Taide, hän uskoo, on auttanut häntä myös liike-elämässä. Inhimillisyyttä ja empatiaa se on ainakin opettanut.

– Helposti luokittelemme ja panemme laatikkoon toisia, että se on tuommoinen. Mutta katso mustaa väriä taulussa. Se ei koskaan ole pelkkää mustaa.

Portinvartija opettaa sukeltamaan

Yleinen argumentti taiteen turhuuden tai epäkiinnostavuuden puolesta on, että ”mä en ymmärrä siitä mitään”. Mutta pitääkö taidetta ymmärtää?

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehen Hanna Mahlamäen mielestä ei välttämättä. Hänestä taiteen tehtävä on herättää tunteita ja avata näköaloja johonkin elämänalueeseen – esimerkiksi panna katsomaan yhteiskuntaa uudella tavalla. Lehden kulttuurisivut antavat kuitenkin lukijoilleen mahdollisuuden myös oppia taiteesta enemmän.

– Tarkoituksemme on palvella yleisöä: kertoa heille taiteesta, antaa sytykkeitä ja houkutella kulttuurin pariin heitä, jotka eivät tiedä olevansa aiheesta kiinnostuneita, Mahlamäki sanoo.

Mutta miten ihmeessä opastaa niin heterogeenistä joukkoa kuin kaikkia suomalaisia? Vuonna 2014 ilmestynyt, laajaan tutkimukseen perustuva teos Suomalainen maku muistuttaa, että kulttuurista käyttäytymistämme ja taidemakuamme määrittää eritoten kaksi seikkaa: koulutusasteemme ja ikämme. Keskimäärin duunaritaustaista kiinnostaa siis ihan toisenlainen kulttuuri kuin korkeasti koulutettua asiantuntijaa. Keskiluokkainen maku vain muodostuu normiksi, koska taiteesta kirjoittavat useimmiten koulutetut keskiluokkaiset.

Mahlamäen mielestä Hesarin moniäänisyydestä huolehtii tarpeeksi se, että kulttuuritoimittajia on toistakymmentä ja avustajiakin iso joukko. Kaikilla heillä on oma makunsa.

– Jokainen kriitikko ehdottaa ja arvioi teoksia omien kriteeriensä perusteella. Useimmilla on taiteentutkimuksen koulutus ja monella pitkä kokemus. Mitään yleisiä kriteerejä hyvästä teoksesta meillä ei ole eikä voisikaan olla.

Jokainen ymmärtää oikein

Tilanpuutteen takia kiinnostavaakin jää Helsingin Sanomissa huomioimatta, ja kun kulttuurisivujen tehtävä on seurata erityisesti merkittävää suomalaista taidetta, pakollista käsiteltävääkin on paljon.

– Pakollisia nostettavia ovat tunnettujen tekijöiden uudet teokset, sellaiset jotka ovat varmasti suosittuja ja joita yleisö odottaa. Mutta yritämme nostaa myös uusia tekijöitä, joiden teokset toimittajamme ovat huomanneet poikkeuksellisen laadukkaiksi.

Joskus suuri yleisö on kriitikkojen kanssa täysin erimielinen. Näin kävi tänä syksynä elokuvateatterit valloittaneen, Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan kohdalla. Kriitikot lyttäsivät sen, mutta elokuva keräsi valtavasti katsojia ja Internet Movie Databasessakin reippaasti yli kahdeksan pisteen yleisöarviot.

Hanna Mahlamäen mielestä kriitikko ja yleisö voivat molemmat olla oikeassa. Teoksia voi ymmärtää monella eri tasolla.

– Kriitikko asettaa taideteoksen taustaansa ja arvioi sitä asiantuntemuksensa pohjalta, esteettisin kriteerein. Vaikka teos saisi näillä perusteilla huonot arviot, se voi joillakin muilla kriteereillä olla loistava ja siksi tärkeä yleisölle.

Yleisön lisäksi kriitikkojen kanssa erimielisiä voivat olla tekijät. Kun kirjailija Juha Itkonen huhtikuussa 2016 närkästyi julkisesti teoksensa Hesarilta saamasta kritiikistä, Hanna Mahlamäki kirjoitti lauantaiesseessään, että kritiikkiä ei tehdä taiteilijalle, vaan se on yleisön palvelemista ja kulttuurin kuluttajansuojaa.

Siitä asti olen miettinyt, mitä hän tarkoitti. Onko jokin taide niin vaarallista, että kuluttajaa pitää siltä suojella? Mahlamäki ei innostu pohdinnastani.

– Minusta tuo menee semanttiseksi. Tarkoitan sitä, että kriitikon tehtävä on esilukea teos ja antaa siitä analyyttinen arvionsa. Näin kuluttaja saa siitä muutakin tietoa kuin vain sen, mitä markkinointimateriaali kertoo. Sitä pidän tärkeänä.

Joka tapauksessa Hesarilla on Mahlamäen mielestä iso vastuu siitä, mitä se kritiikkeihinsä kirjoittaa. Teoksen teilaus voi viedä siltä katsojat tai lukijat.

– Siksi kritiikkien on oltava punnittua ja perusteltua puhetta, joka ottaa huomioon sen, millaiseksi teos on tarkoitettu. Tapani Kansan konserttia ei voi arvioida samoin perustein kuin oopperaa.

Välittäjä pakottaa aistit auki

Kyösti Kakkoselle taide on oppimista omasta itsestä. Hanna Mahlamäki näkee taiteen yhteiskunnallisen ulottuvuuden: se herättää meidät ajattelemaan. Molemmat näkökulmat selittävät taiteen merkitystä, mutta yhä tuntuu puuttuvan jotakin.

Se löytyy, kun tapaan kuvataiteilija ja kuvaamataidon opettaja Maarit Hedmanin. Hänen suhteensa taiteeseen muuttui kertaheitolla, kun hän menetti näkönsä kaksikymmentä vuotta sitten.

– Aluksi tuntui, että menetin näön mukana kaiken: maalaamisen, värit, ammatin, Hedman sanoo.

Pariin vuoteen näkönsä menettämisen jälkeen Hedman ei pystynyt tekemään eikä oikein kuluttamaankaan mitään taidetta. Kaikki tuntui vain pahalta.

Eräs kesäpäivä mökillä muutti kaiken.

– Halusin kokeilla maalaamista, ja mieheni toi ulos rantakalliolle tarvikkeeni. Minulla oli liuosmaisia värejä, ja etsiessäni välineitä tökkäsin sormeni vahingossa väriin. Silloin tajusin. Minullahan on tuntevat siveltimet, sormeni! Se oli käänteentekevä oivallus.

Kertoessaan tätä tarinaa Hedman näyttää käsivarsiaan. Ne ovat kananlihalla. Tapaus koskettaa häntä edelleen, parikymmentä vuotta ja monen monta kerrontakertaa myöhemmin.

Eikä ihme. Se kuulostaa tavoittavan jotakin siitä kokemuksesta, jonka vain taide voi tarjota: Aistit avautuvat uudella tavalla ja seuraa se erikoinen puhdistumisen tunne, jota huomioimatta ei voi puhua taiteen merkityksestä.

– Olin siihen asti ajatellut kuin näkevä, ja tunsin oloni puutteelliseksi. Tämän kokemuksen jälkeen olen maalannut pääasiassa sormillani ja löytänyt uudet tavat tehdä. Näkevänä saatoin hinkata kauan jotakin yksityiskohtaa, mutta näkövammaisen pitää maalata nopeasti, jotta mielikuva ei pääse haihtumaan, Hedman havainnollistaa.

Maalata voi myös sanoin

Näkönsä menettämisen jälkeen hän on muuttunut myös taiteen kuluttajana. Jotta hän nykyään voisi nauttia taidenäyttelystä, hän tarvitsee avukseen kuvailutulkin. Hyvä tulkki maalaa hänelle teoksen sanoin, ja usein avustaja vielä piirtää Hedmanin selkään työn perussommitelmia. Aiemmin näköön perustunut kokemus on muuttunut hyvin kokonaisvaltaiseksi.

– Kun hyvä kuvailutulkki kuvaili minulle Schjerfbeckin teoksia Ateneumissa, en enää surrut, etten näe niitä. Ne alkoivat elää mielikuvissani. Muistin taas, miten valo on jossakin kohtaa ihanasti kuvattu ja kuinka juuri tietyssä paikassa on punainen täplä.

Ilman näköaistia Hedman ei voi seurata ympäröivän maailman visuaalisia ärsykkeitä eikä toisten katseita. Paineet siitä, mitä taiteella pitäisi tehdä tai miten se pitäisi ymmärtää, ovat hälvenneet.

– Se on aika vapauttavaa. Näin ovat sanoneet myös monet näkevät, jotka ovat kokeilleet silmät peitettyinä maalaamista, hän sanoo.

Ehkä se puuttuva pala on tässä. Taide on merkittävää, koska sillä on valta muuttaa meidät, kokonaan. Parhammillaan se auttaa meitä näkemään arjen toisin ja paljastaa valtasuhteet, joita emme aiemmin tiedostaneet.

Taiteen avulla näkevästäkin voi tulla hetkeksi sokea.

Lähteenä käytetty: Semi Purhonen & työryhmä: Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus 2014.

Lue myös:

Pirkko Saisio: “Kohuista huolimatta pitää uskaltaa toimia”

Tutkijat: “Taidekasvatusta pitäisi saada läpi elämän”

Gallup: Mihin taidetta tarvitaan?

Kommentti: “Jos taide ei ole vapaa, demokratia voi kehnosti”