Kohuista huolimatta pitää uskaltaa toimia, sanoo taiteilija Pirkko Saisio

Taiteilijan on tartuttava epämiellyttäviin ja ristiriitaisiin teemoihin silloinkin, kun se herättää kritiikkiä omassa lähipiirissä. Etenkin silloin.

Teksti: Karoliina Knuuti Kuva: Mortti Saarnia

Tarkoitus oli puhua taiteilijan kanssa taiteesta: yhteiskunnan taide-eetoksesta, taiteen tehtävistä ja taiteilijan roolista osana tätä kaikkea.

Puhelimeen Madeiran-talviasunnoltaan vastaa Pirkko Saisio. Hän on Finlandia-palkittu kirjailija ja teatterintekijä, lesboikoniksi tituleerattu yhteiskuntavaikuttaja, jonka koko pitkä taiteellinen ura on kuin todentuma feministien tunnuslauseesta “henkilökohtainen on poliittista”.

Saision palkittu esikoiskirja Elämänmeno (1975) toi hänelle aluksi työläiskirjailijan maineen. Tätä manttelia seurasi maine seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana, feministinäkin, vaikka hänen mukaansa ”noihin aikoihin feminismi oli meille suomenkielisille kommunisteille toisarvoinen asia”.

Toukokuusta 2017 Saision ympärillä käyty keskustelu ei ole kuitenkaan ollut yksinomaan ylistävää. Hänen kommenttinsa punavihreästä kuplasta ja #metoo-kampanjasta ovat herättäneet voimakasta paheksuntaa ja änkyräksi syyttelyä, pahempaakin.

Saisio on joutunut kokemaan jo kahdesti lyhyen ajan sisällä, miltä tuntuu olla somekohun kohteena.

Tämänkin keskustelun piti olla taideteoreettista pohdiskelua, mutta nopeasti käy ilmi, että taiteesta on hankala puhua ottamatta huomioon, mitä ympärillä tapahtuu. On siis pakko puhua myös rähinästä ja klikkiotsikoista.

Yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevat kirjoittamattomat säännöt sallitusta tai toivotusta ilmaisusta vaikuttavat taiteen vastaanottoon riippumatta siitä, miellyttävätkö ne taiteilijaa vai eivät. Ja someajan kahtiajakautunut keskusteluilmapiiri saattaa olla taiteen tekemisen kannalta aivan erityisen ongelmallinen.

– Itsensä voi löytää hämmästyttävistä paikoista edustamasta arvoja, jotka eivät ole ollenkaan omia, Saisio avaa keskustelun.

– Yhtenä päivänä jokin puolikas lause on irrotettu asiayhteydestään ja ymmärretty väärin, ja se voi pyyhkäistä ihmisten mielistä pois kaiken sen, miten on aiemmin toiminut.

Miten tähän on tultu?

Omat kääntävät selkänsä

Fasisti, rasisti, natsi.

Miesasianainen.

Kun kaksi vuotta takaperin Pirkko Saisio huomasi ensimmäisen kerran, että ruudulla alkoi vilkkua hänestä ihan uusia sanoja, jalat meinasivat mennä alta. Ympärillä raivottiin, mutta kohun sisästä oli vaikea nähdä, mistä oli kyse.

Siinä, että palautetta tuli julkisesta esiintymisestä ei tietenkään ollut sinänsä mitään uutta. Päinvastoin. Taiteilijoilta jopa odotetaan, että he provosoivat ja menevät teoksillaan sinne, mihin moni muu ei uskalla.

Saisiokin pyrkii aktiivisesti osallistumaan julkiseen keskusteluun. Itse asiassa hän on kommentoinut niin ahkerasti, että vuosien varrella häntä on kosiskeltu peräti kolmen puolueen riveihin. Haastatteluja hän on antanut oman arvionsa mukaan tuhansia. Osa niistäkin on provosoinut ihmisiä.

Näin kävi esimerkiksi vuonna 1984, kun lesbosuhdetta kuvaava kirja Kainin tytär julkaistiin, ja Anna-lehden toimittaja kysyi, miksi hän kirjoitti sellaisesta aiheesta. Saisio vastasi, että hän eli sellaista elämää. Toimittaja hämmentyi vastauksesta niin, ettei pystynyt jatkamaan.

Siksi siinäkään ei ollut mitään ihmeellistä, että Saisio puhui julkisesti ajassaan epäsuosituista asioista.

En suostu minkään asian palvelukseen niin, että vaikenen.

Vuonna 2017 alkaneissa kohuissa oli uutta kuitenkin se, että tällä kertaa keskustelu velloi ”punavihreässä kuplassa”, kuten Saisio omaa sidosryhmäänsä ja lähipiirinään vähän selitellen kutsuu.

Kun myös eräs läheinen ystävä pani välit poikki, Saisio sai tilaisuuden kysyä, mistä häntä oikein syytettiin. Syytös kuului: Etkö mieti omaa asemaasi keskeisenä mielipidevaikuttajana, kun heität kapuloita #metoon rattaisiin?

Saisio vastasi, ettei istu kotona miettimässä olevansa mielipidevaikuttaja.

– Ennen kohua en ollut hetkeäkään miettinyt asiaa. Lisäksi, jos olen ylipäätään mikään vaikuttaja, en voi puhua muuta kuin mitä ajattelen. En suostu minkään asian palvelukseen niin, että vaikenen.

Ilmapiiri saa sensuroimaan itseään

Tästä päästään viimein siihen, mitä tekemistä tällä kaikella on taiteen kanssa.

Nimittäin selittelystä ja vähän kaikesta muustakin huokuu, että Saisio valitsee sanansa tarkkaan. Aina kun lähestymme aiempien kohujen ytimiä, hän punnitsee sanojaan kuin arvioiden, löytääkö hän nekin pian väänneltyinä ja asiayhteydestään irrotettuina.

Vaikuttaa, että Saision suhde omaan rooliinsa julkisuudessa on muuttunut someajan paineiden vuoksi. Näin on, vaikka hän vakuuttaakin luurin toisessa päässä toistuvasti jotain ihan muuta.

Esimerkiksi sellaista, että omalle kohdalle osuneena kohu vain vahvisti sitä, mitä hän on ajatellut ennenkin, eli että hän ei ymmärrä oman lähipiirinsä kovaa kielenkäyttöä.

– Minulle on mysteeri, miten tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää maailmaa ajavat ihmiset voivat somessa nimitellä toisia kepein perustein, hän sanoo.

Saision varominen tuntuu silti yllättävältä, sillä julkisuuskuvan mukaan odottaisi jotain ihan muuta. Hän onkin tietyssä mielessä jäävuoren huippu.

Kaikki taiteilijat eivät ole yhtä vakaassa asemassa ja yhtä tottuneita julkisuuteen, jolloin murskaavan kritiikin kohteeksi joutumisen seuraukset voivat olla tuhoisat. Eikä kaikilta voi vaatia Saision rohkeuttakaan.

Siksi taitelijoiden täysi ilmaisunvapaus ei käytännössä ehkä nykypäivänä toteudu. Keskusteluilmapiiri saa monet sensuroimaan itse itseään.

– Tämä ei ole mututuntuma, sillä olen puhunut niin monien taitelijoiden ja kirjailijoiden kanssa. Tulee joko haluttomuus kirjoittaa tai sitten haluttomuus julkaista, kun ei ole voimia ottaa sitä myrskyä vastaan.

Keskusteluilmapiiri saa monet sensuroimaan itse itseään.

Taiteessa kaikki keinot sallittu

Kuitenkin, jotta taide voisi toteuttaa tehtäväänsä, taitelijan tulisi saada pysyä päivänpolitiikan ulkopuolella ja keskittyä taiteen tekemiseen omista lähtökohdistaan.

Taiteen pitää voida näyttää maailma sellaisena, kuin se oikeasti on ja sellaisena kuin se on ollut ennen – mutta myös sellaisena kuin se voi pahimmillaan olla, Saisio linjaa.

– Olen kauhistuneena lukenut teatterikorkeakoulun näyttelijöistä, jotka eivät suostu rooleihin, joissa esitetään vanhanaikaisia tai syrjiviä näkemyksiä naisesta.

Nimittäin jos sallitun ilmaisun raja kapenee liiaksi taiteessa, uhkana on Saision sanoin luisuminen kohti ”sosialistista realismia muistuttavaa taideteoreettista tilaa, jossa maailma pitää näyttää vain ihanteellisesti.”

Olennainen on tässä: mikäli rajoittamisen tielle lähdettäisiin, olisi vaikea sanoa, mihin ilmaisunvapauden raja tulisi vetää.

Siksi taiteen eri muodoissa täytyy olla paikkansa jopa suoranaiselle sovinismille, rasismille tai vaikkapa raiskauksille lavalla, niin vastenmielistä kuin se onkin.

– Jos näyttelijät kieltäytyvät näyttelemästä kaikkea, mikä viittaa ikävään maailmaan ja huonoihin ja vastustettaviin asioihin tai asenteisiin, meiltä katoaa teatterista valtava määrä tärkeitä sisältöjä, Saisio sanoo.

Vuorovaikutusta ja parittelevia alitajuntoja

Mutta eipäs takerruta provosointiin ja ravisteluun.

Puhe on taiteen tehtävistä ja järkyttämiseen keskittyvä näkökulma on siihen aivan liian kapea. Taide voi olla kaunista ja herkkää. Se myös aiheuttaa tutkitusti hyvinvointia.

Tosin keskustelu taiteen hyvinvointivaikutuksista ei sekään täysin vakuuta Pirkko Saisiota.

Parhaimmillaan taide-elämys voi kiistämättä vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin, mutta jos hyvinvointi on taiteen päämäärä, taiteesta tulee kuin jokin ”mielenterveyshuollon osa-alue”.

Saisio muistelee kahden hengen tutkijaryhmää, joka ilmestyi teatteriin jokin aika sitten. He haastattelevat teatterista poistuvia ihmisiä esitys kerrallaan ja kysyivät, onko heille tullut hyvinvointia vai ei.

– Ei taiteen kuulu tehdä kivaa oloa. Sen kuuluu aiheuttaa hämmennystä, ristiriitaa ja sitä kautta uusia oivalluksia. Ei suoraan näyttämöltä tai kirjasta tule kivoja valmiita vastauksia.

Tällainen helppo tyydytys voidaan jättää viihteen tehtäväksi.

– Hyvä viihde vastaa täysin vastaanottajan toiveita ja odotuksia. Mutta hyvä taide on jotakin mitä vastaanottaja ei osannut etukäteen kuvitella ollenkaan. Se vastaa johonkin, mitä ei ole osattu edes kysyä, Saisio sanoo.

Ei taiteen kuulu tehdä kivaa oloa.

Siksi lyhyesti sanoen kaikki tehtävät pienentävät taidetta.

– Se on varmaan vanhanaikainen näkemys, mutta minä ajattelen, että taiteella on itseisarvo, Saisio sanoo ensin pontevasti.

Sitten hän alkaa väitellä itsensä kanssa. Vähän samaan tapaan kuin hänen kirjojensa henkilöhahmoilla on tapana tehdä.

– Taide on vuorovaikutusta, se täydentyy vastaanottajassa. Itseisarvo vähän viittaa muuhun. Tavoite ei ole, että taideteos on jossain komerossa tai pöytälaatikossa eikä heijastu sieltä mihinkään.

– Kuten yksi pseudonyymeistäni, Eva Wein, sanoi, ’Kirjallisuus on alitajuntojen hillitöntä parittelua’.

Sivistystä ristiriitojen keskellä

Ei siis tehtäviä, ei velvollisuuksia, ei rajoitteita ilmaisunvapauteen. Mitä sitten voimme taiteelta ja taiteilijalta odottaa?

Ainakin sitä, että taiteilija tuo itsensä peliin. Saision omassa tuotannossa sekä muussa elämässä tämä onkin ilmeistä. Tämäkin keskustelu on siitä osoitus.

Toisaalta herää myös kysymys taiteilijan vastuusta. Mistä löytyy puolitie? Millainen keskustelukulttuurin pitäisi olla, jotta myös vähemmän rohkeat taitelijat saisivat työrauhan, ja kuitenkin niin, että kritiikkikin olisi sallittu.

Vastausta varten on vielä kerran matkustettava ajassa taaksepäin ja puhuttava eri aikojen keskusteluilmapiiristä.

Jo lapsuudestaan Saisio muistaa, kuinka ihmiset hänen ympärillään ajattelivat kiihkeästi eri tavalla esimerkiksi jumalasta ja Neuvostoliitosta. Sama meno jatkui Kallion yhteiskoulussa, jonka opettajakunnalla oli hänen mukaansa paljon sivistystä, mutta myös mielipiteitä.

Siispä aina täysi-ikäiseksi asti hän sai katsoa aikuisia, joiden keskuudessa monenkirjavat käsitykset maailmasta riehuivat ja rehottivat.

– Olen hirveän kiitollinen elämälleni siitä, että olen kasvanut ristiriitojen keskellä. Tulin varhain tietoiseksi siitä, että minun pitää itse luoda mielipiteeni.

Näistä lähtökohdista Saisio toivoisi myös somekeskustelulta nykyistä enemmän armeliaisuutta. Hänelle nimittäin sivistys on nimenomaan kykyä kestää se tosiasia, että ihmiset ovat erimielisiä asioista. Sivistys on suhteellisuudentajua.

– Arvojen muuttaminen on hidas prosessi. Siinä vaaditaan tukea toisilta, ei eristämistä. Heteroseksuaalinen valkoihoinen mieskin on muutakin kuin positionsa edustaja, hänkin on yksilö.

Juuri tällaisista lausunnoista on tullut aiemmin someraivoa, myös se miesasianaisen titteli, hän päättelee.

– Se on oikeastaan kauhean huvittavaa. Täytän keväällä seitsemänkymmentä, ja olen tehnyt pitkän, lähes puoli vuosisataa kestäneen urani julkisesti lesbona. Niin onhan se koomista, että päätyy puolustamaan sitä valkoihoista heteromiestä.

Maineriskeistä huolimatta puolustukselle on tarvetta, sillä Saision kuvaamalla sivistyksellä menee tällä hetkellä heikosti.

Hän yrittää vielä aloittaa ajatusta maalaisjärjestä ja asiantuntijuudesta, mutta takertuu etsimään oikeita sanoja.

– Tämä on vähän epäselvä ajatus, sillä huomaan sensuroivani itseäni.

Pirkko Saisio

  • Kirjailija, näyttelijä ja teatteriohjaaja, syntynyt 1949.
  • Esikoisromaani Elämänmeno palkittiin 1975 parhaana esikoisteoksena.
  • Julkaissut yli 30 näytelmää ja liki 20 proosateosta, myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein.
  • Sai Finlandia-palkinnon 2003 romaanistaan Punainen erokirja.

Näin Saision ympärillä kuohui 2017–2018

Somekohun ensimmäinen näytös käynnistyi toukokuussa 2017, kun Pirkko Saisio antoi haastattelun Helsingin Sanomille. Siinä hän kommentoi kahtiajakautunutta keskustelukulttuuria ja kritisoi ”punavihreää kuplaa”, joka hänen mukaansa oli osittain luomassa kahtiajakautumista.

”On kuin keskusteleminen olisi loppunut kokonaan – jos sillä tarkoitetaan erilaisten mielipiteiden esittämistä, pohdintaa ja analyysia. Nykyään on ihmisiä, joille käsitteiden tarkka määritteleminen tuntuu tärkeämmältä kuin ajatustenvaihto, ja sitten on toisia, joille keskustelu on pelkkää tunnepitoista ryöpsähtelyä,” hän sanoo haastattelussa.

Teksti kirvoitti vastineiden ja jatkojuttujen sarjan [esimerkiksi HS 15.5.2017; Yle 21.5.2017; HS 2.9.2017], ja myös esimerkiksi maahanmuuttokriittinen keskustelupalsta Hommafoorumi revitteli aiheella.

Toinen näytös käynnistyi, kun heinäkuussa 2018 Verkkouutiset julkaisi haastattelun, jossa Saisio vertasi #metoo-liikettä taistolaisuuteen. Tämäkin haastattelu poiki useita uutisointeja ja esimerksiksi kulttuuritoimituksen kolumnin Helsingin Sanomissa.

”Opin sen, minkä politiikassa oppisi nopeammin: jos katsot asiaa kahdesta näkökulmasta, vain toista siteerataan ja kaikki varaukset, mitä esitit, leikataan pois,” Saisio kommentoi jälkimmäistä kohua.

Lue myös:

Tutkijat: “Taidekasvatusta pitäisi saada läpi elämän”

Mesenaatti, kriitikko ja taiteenkerääjä kertovat, miksi taide on tärkeää

Gallup: Mihin taidetta tarvitaan?

Kommentti: “Jos taide ei ole vapaa, demokratia voi kehnosti”