“Ongelmiin puututaan vasta, kun on pakko”

Ville Venesmäki, 27, on ollut koko aikuisikänsä joko sairauslomalla tai määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Syrjäytymiseen johtanut polku alkoi nuorena.

Jälkeenpäin on helppo nähdä

niitä hetkiä, joissa tapahtui kriittisiä asioita. Yksi merkittävimmistä oli, kun minut otettiin huostaan toiselle paikkakunnalle 17-vuotiaana.

Huostaanotto kesti kahdeksan kuukautta ja neljä päivää, syynä oli päihdeongelmani.

Itse huostaanotto ei ollut ongelma, vaan se mitä tapahtui sen päätyttyä. Kun palasin kotiin, olin täyttänyt 18. Sosiaalitoimi linjasi, että minun ei kannata enää asua vanhempieni luona, vaan muuttaa omaan asuntoon.

Yksin asuminen oli mahtavaa – yhtäkkiä sain määrätä itse kaikesta. Olin aloittanut ammattikoulun, mutta ala ei kiinnostanut minua. Niinpä jäin kotiin.

Tämä kaikki tapahtui yhdessä nopeassa hetkessä: huostaanoton päättyminen, omilleen muuttaminen ja koulun lopettaminen.

Pian elämäni oli sitä, että kävin kerran kuussa sosiaalityöntekijän juttusilla. Täytimme toimeentulotukihakemuksen ja sain maksusitoumuksen ruokakauppaan.

Minulla oli psykiatrinen hoitokontakti, mutta tarvitsemaani hoitosuhdetta ei muodostunut. Muutama kutsu taisi tulla, mutta kun jätin menemättä, nekin loppuivat. Kävin kerran viikossa hakemassa apteekista dosetin minulle määrättyjä lääkkeitä.

En käynyt kodin ulkopuolella muuten kuin hoitamassa nämä pakolliset asiat. Muun ajan istuin enimmäkseen tietokoneella.

Tällaisessa elämäntilanteessa minusta tuli 19-vuotiaana myös isä.

TALOUDELLISET ONGELMAT OVAT OMA LUKUNSA. Muutettuani omilleni löysin jossain vaiheessa ulkomaisen nettisivun, joka mainosti tosi halpoja puhelimia.

Luulin keksineeni loistavan bisnesidean ja aloin kaupata niitä eteenpäin. Otin pikavippejä pystyäkseni tilaamaan mahdollisimman paljon puhelimia. Niitä ei koskaan tullut.

Myyjä oli huijari, ja poliisin mukaan minäkin olin syyllistynyt petokseen. Tämän seurauksena minulla on muutama kymmenen tuhatta euroa ulosotossa.

Pidin velkataakkaa pitkään asiana, jolle ei ole mitään tehtävissä. Se vain on ja kasvaa korkoa. Vasta viime vuonna kuulin, että velkajärjestelyyn voi päästä myös ilman säännöllisiä tuloja.

Velkaantuminen ruokkii syrjäytymistä. Jos velat ovat menneet ulosottoon, töihin meneminen ei kannata, koska käteen jää vähemmän rahaa kuin työttömänä.

Nuorena voi helposti myös ajatella, että nyt kun luottotiedot ovat menneet, menkööt sitten kunnolla.

SYRJÄYTYMISEEN JOHTAVA POLKU alkaa usein 16–18-vuotiaana. Aikuistumisen kynnyksellä kaipaa itsenäistä elämää, mutta ei ymmärrä sen mukana tulevaa vastuuta. Tässä vaiheessa tarvittaisiin tukihenkilöitä, jotka voivat auttaa.

Yläkoulussa pitäisi myös saada enemmän tietoa peruskoulun jälkeisistä koulutusvaihtoehdoista ja siitä, mitä ne oikeasti tarkoittavat.

Menin itse kaveriporukan mukana ammattikouluun, vaikka lukio olisi ollut minulle parempi vaihtoehto. Meillä oli sellainen kuva, että lukio on koulu, jonka käymisen jälkeen pääsee korkeintaan marketin kassalle töihin.

Kiusaaminen on toinen asia, johon kouluissa pitäisi puuttua tiukemmin. Minua kiusattiin alakouluikäisenä sekä henkisesti että fyysisesti. En puhunut siitä juuri kenellekään, koska tuntui etteivät opettajat mahtaneet asialle mitään.

Yläkoulussa tajusin, että voin välttää kiusaamista muuttamalla itseäni. Kiltistä pojasta tulikin porukan sekopää, joka teki yllytettäessä mitä tahansa. Kiusaaminen loppui, mutta ongelmat eivät.

Sain oikeaa apua vasta toisen itsemurhayritykseni jälkeen yhdeksännellä luokalla.

VAIKEUTENI EIVÄT JOHDU MISTÄÄN HUONOISTA KOTIOLOISTA. Minulla oli lapsena hyvä, turvallinen koti ja rakastavat vanhemmat.

Mielialaongelmat ovat kulkeneet mukanani niin kauan kuin muistan. Jo alakouluikäisenä kerroin “minä tapan itseni” -juttuja ja leikin esimerkiksi kuristavani itseni repun naruihin. Kukaan ei ottanut niitä vakavasti.

– Mietin pitkän aikaa, miten voisin saada ääneni kuuluviin ja hyödyntää niitä asioita, joita olen kokenut, Ville Venesmäki sanoo.

Yläkoulussa tilanteeni paheni, kun alkoholi tuli mukaan kuvioihin. Siihen aikaan kävin psykologilla kerran viikossa. En kokenut saavani sieltä mitään apua, psykologi vain nyökkäili eikä koskaan määrännyt mitään jatkotutkimuksia.

Sain oikeaa apua vasta toisen itsemurhayritykseni jälkeen yhdeksännellä luokalla, vaikka minut olisi pitänyt lähettää hoitoon jo monta kertaa ennen sitä.

Suurin ongelma on ollut masennus. Se on johtanut vaikeaan masennukseen ja psykooseihin. Itsemurhayrityksiä on ollut kolme, osastohoitojaksoja kaikkiaan yli 20.

Psykiatrinen hoito on mielestäni liian reaktiivista.

Ongelmiin puututaan vasta silloin kun on pakko ja kun potilas vähänkään pärjää, tuen määrää vähennetään. Loppujen lopuksi se maksaa yhteiskunnalle enemmän.

Potilaana olemisesta voi myös tulla osa omaa identiteettiä. Siitä on tosi vaikea opetella eroon.

Tässä koulutuksesta voi olla iso apu. Sen avulla voi tiedostaa, että itsellä voi olla yhteiskunnassa joku muukin kuin potilaan rooli. Että ei tarvitse tuntea itseään hyödyttömäksi.

VIIMEIDEN VUODEN AIKANA asiat ovat alkaneet rullata oikeaan suuntaan, vaikka välillä on ollut heikompia jaksoja.

Minulla ja vaimollani on molemmilla lapsi edellisestä liitosta. Vakaa parisuhde ja perhe-elämä ovat auttaneet toipumista kummasti. Olen herätellyt henkiin myös vanhoja musiikkiharrastuksia.

Lääkitystäni on karsittu ja voin paljon paremmin. Pidän mielialapäiväkirjaa, jonka avulla pystyn seuraamaan omaa vointiani. Yritän päästä myös psykoterapiaan, mutta sitä ei ole toistaiseksi myönnetty.

Mietin pitkän aikaa, miten voisin saada ääneni kuuluviin ja hyödyntää niitä asioita, joita olen kokenut.

Alkuvuodesta löysin netistä Mielen ry:n kokemusasiantuntijakoulutuksen, johon hain ja tulin valituksi. Valmistun loppuvuodesta.

Koulutukseen osallistuminen on ollut hyvin terapeuttinen kokemus. Olen tajunnut, että ikävät tapahtumat voi kääntää kokemuksiksi, joista muut voivat oppia.

Valmistumiseni jälkeen aion suorittaa lukion. En tiedä vielä, mille alalle suuntaudun sen jälkeen, mutta otan askeleen kerrallaan.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, että masennus tai kipu ei määrittele sitä, kuka minä olen.