Hyvinvoinnin paradoksi

Syrjäytyminen rinnastetaan huono-osaisuuteen ja pahoinvointiin. Kuitenkin tavat, joilla puhumme yksilön hyvinvoinnista ja onnellisuudesta samalla myös tuottavat pahoinvointia, kirjoittaa Esko Harni.

Teksti: Esko Harni

Politiikan tutkija Kari Palosen mukaan se, millaisia merkityksiä annamme käsitteille, on aina tavalla tai toisella poliittista toimintaa. Yksi määritelmä sulkee toisen ulos, ja jokainen käsite on tästä syystä aina kiistanalainen.

Näin on myös hyvinvoinnin käsite.

Hyvinvointia ei voi mitata täysin objektiivisesti. Bruttokansantuote voi kertoa taloudellisesta hyvinvoinnista, mutta myös koettua hyvinvointia pystyy mittaamaan.

Hyvinvoinnin käsitteeseen sisältyy tietynlainen paradoksaalisuus.

Siitä huolimatta, että Suomi julistettiin hiljattain YK:n vuosittaisessa The World Happiness report -tutkimuksessa maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi, masennuslääkkeiden käyttö kaksinkertaistui Suomessa vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana. Masennusepidemia kertoo hyvinvoinnista jo jotain täysin muuta.

Mistä edellä kuvattu paradoksaalinen tilanne viestii? Näytämme voivan entistä huonommin, vaikka onnellisuuspuhe on lisääntynyt ja self-help-kirjallisuus on suositumpaa kuin koskaan.

Filosofi Jaakko Vuoren mukaan kyse on eräänlaisesta positiivisen ylimäärästä. “Positiivinen” on hänen mukaansa muuttanut muotoaan. Siitä on tullut rajatonta – vailla ”negatiivista”. Tästä kertoo ennen kaikkea ajallemme ominainen trendi, joka korostaa henkilökohtaisten ongelmien kohtaamista ja vaikeuksien voittamista. Kielteisistäkin asioista pitäisi löytää myönteinen puoli, ja yksilön tulisi selvitä itse koettelemuksistaan, vaikka syyt olisivat rakenteellisia.

Tarvitsemme keinoja pahoinvoinnin syiden tunnistamiselle.

Niissä yhteiskunnissa, joita määrittää loputtoman positiivisuuden ja mahdollisuuksien toivo, toimintahäiriöiden ytimessä ovat Vuoren mukaan yksilöllinen suoriutuminen sekä siitä koituvat yleiset estyneisyyden tunteet. Masennuslääkkeitä ei esimerkiksi määrätä ainoastaan masennusoireisiin, vaan myös sosiaaliseen kykenemättömyyteen, erääseen estyneisyyden tunteen ilmentymään.

Hyvinvoinnin käsitteen luonteesta johtuen ne tavat, joilla puhumme yksilön hyvinvoinnista ja onnellisuudesta, tuottavat samalla pahoinvointia. Ajatus siitä, että yksilön tulisi olla jatkuvasti onnellinen tai yksilöllisesti suorittava, tuottaa pahimmillaan voimakkaita riittämättömyyden ja estyneisyyden tunteita.

Pahoinvointia sekä siitä seurannutta eriarvoisuutta voidaan purkaa ymmärtämällä, ettei pelkkä hyvinvoinnin ja onnellisuuden painottaminen riitä.  Kun kulttuurissamme ja työelämässä sosiaalisuus, opportunismi ja yksilöllinen suorittaminen ovat keskeisessä asemassa, tarvitsemme tilaa myös kykenemättömyydelle, puhumattomuudelle ja estyneisyydelle. On myös hyväksyttävää olla apua tarvitseva.

Ennen kaikkea tarvitsemme keinoja pahoinvoinnin syiden tunnistamiselle. Kenties ymmärrämmekin onnellisuutta ja hyvinvointia vasta kun olemme tutkineet ja ymmärtäneet pahoinvointia ja sen eri ilmentymiä.

Ylikorostuneen onnellisuuspuheen sijaan tulisi kyetä näkemään se, miksi juuri tällainen puhetapa hyvinvoinnista näyttää toimivan paradoksaalisesti itseään vastaan. Onko lopulta niin, että kasvava hyvinvoinnin ja onnellisuuden painottaminen saa ihmiset voimaan pahoin?