TEEMA Kansallisuus ja uudet aatteet

Yhteiskunnan liima

Miksi me tarvitsemme nationalismia ja miksi se nousee juuri nyt?

Teksti: Karoliina Knuuti Kuva: StockSnap

Lähes 30-vuotta sitten, kun Helsingin Sanomien toimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokoski oli valmistumassa ylioppilaaksi ja astumassa aikuisuuteen, Berliinin muuri murtui. Oli vuosi 1989.

Ilmassa leijui vahva lupaus siitä, että vapaus ja liberaali demokratia voittavat. Vapaan liikkuvuuden Schengen-aluetta rakennettiin, yhteisvaluutta luotiin, Euroopan unioni laajeni laajenemistaan.

Toiveikkuus karisi jonkin verran Jugoslavian hajoamissotiin 1990-luvun alussa, mutta silti kansainvälisyys oli nosteessa.

Vuosituhannen lopussa ilmapiiri alkoi muuttua. Aittokoski oli kirjeenvaihtajana Berliinissä, kun oikeistopopulistinen Itävallan vapauspuolue FPÖ (Freiheitliche Partei Österreichs) sai parlamenttivaaleissa puheenjohtajansa Jörg Haiderin johdolla äänivyöryn ja nousi maan hallitukseen.

Vaalien seurauksena monet Euroopan maat alkoivat boikotoida Itävaltaa, sillä vapauspuolue oli tunnettu muun muassa ulkomaalaisvastaisista ja natseja myötäilevistä kannanotoistaan.

– Ajattelin, että jos tällainen kuvio on mahdollinen Itävallan tapaisessa vauraassa ja erittäin vakaassa eurooppalaisessa maassa, se on mahdollista missä vain. Enkä valitettavasti ollut väärässä, kuten nyt tiedetään, Aittokoski sanoo.

Nationalismi on tapa puhua maailmasta

Olemme nähneet jytkyn, Brexitin ja Donald Trumpin nousun valtaan, ja niihin verrattuna Itävallan tilanne tuntuu lämmittelyltä ennen konserttia.

– Meidän aikamme, 2010-luku, on elinaikani tympein ja huolestuttavin ajanjakso. Ja aikuisiän perspektiivini on lähemmäs 30 vuotta, Aittokoski sanoo.

Syy Aittokosken huoleen on nationalismin uusi nousukausi. Aihe kiinnosti häntä kirjaksi asti: vuosi sitten ilmestyi tietokirja Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa, joka tarjoaa katsauksen nationalismiin sen eri muodoissa maanosan historiasta nykypäivään.

Yksinkertaisin määritelmä sanalle nationalismi on kansallisuusaate. Se sisältää sanavartalot ”nation” eli kansa sekä ”ismi” eli aatesuuntaus. Nationalismi on siis kansaan tai kansalaisuuteen liittyvä aate.

Mikä on tervettä maahanmuuttopoliittista keskustelua?

Sen johtava ajatus on, että maailma jakautuu esimerkiksi suomalaisiin ja ranskalaisiin, ja siksi on luontevaa, että maailma myös järjestäytyy kansallisvaltioiksi. Suomi on valtio suomen kansaa varten.

Arkisimmillaan nationalismi on lipunheiluttelua, jääkiekkomatseja ja puhetta siitä, millaisia suomalaiset ovat.

– Jotkut ovat sitä mieltä, että nationalismi on viime vuosina vahvistunut, ja joskus kuulee, että ”palannut”. Se on hassua, koska se ei koskaan mennyt pois, toteaa dosentti ja tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma.

Aunesluoma johtaa Eurooppa-tutkimuksen verkostoa, joka on Helsingin yliopiston alainen monitieteinen tutkimusyksikkö.

Perusmerkityksestään huolimatta nationalismi on huonossa maineessa. Siksi, kun julkisesti keskustellaan Euroopan nykytilanteesta ja kirjoitellaan huolestuneita otsikoita nationalismin paluusta, aletaan usein pikaisesti kiistellä käsitteistä.

Tulisiko nykymuotoisen nationalismin yhteydessä puhua äärioikeistosta? Entäpä rasismista tai fasismista? Mikä on tervettä maahanmuuttopoliittista keskustelua tai ”maahanmuuttokriittisyyttä”? Ja onko nationalismi sama asia kuin oikeistopopulismi?

– Pitäisi olla hyvin tarkka siitä, milloin puhumme nationalismista ja milloin populismista. Ne ovat molemmat hirmu helposti väärin ymmärrettäviä ja politisoituja termejä, sanoo populismitutkija ja valtio-opin dosentti Emilia Palonen, hänkin Helsingin yliopistosta.

Esimerkiksi, kun jossakin kysytään, miksi populismi nousee Euroopassa, yleensä puhutaan nationalistisista ja ulkomaalaisvastaisista liikkeistä, vaikka kyllä Euroopassa muunkinlaista populismia on.

Vastareaktio muutokseen

Uutisissa vilisevien nationalististen liikkeiden taustalla vaikuttaa toisistaan poikkeavia tekijöitä. Silti yhtäläisyydet saattavat olla isompia kuin eroavaisuudet.

Heikki Aittokosken sanoin pääsyy liikkeiden kannatuksen nousuun on ”epävarmuuksien cocktail”. Globalisaatio, perinteisen teollisuuden alasajo sekä kiihtyvä teknologinen kehitys aiheuttavat ihmisissä pelkoa ja epävarmuutta.

Populistiset johtajat käyttävät taitavasti hyväksi cocktailin aiheuttamaa hämmennystä.

– He tökkivät tähän epävarmuuden tunteeseen ja sanovat, että minulla on helppo ratkaisu: meidän maa ja meidän kansa, lopetetaan tämä kansainvälisyyspelleily, me osataan kyllä, Aittokoski sanoo.

Lisäksi yksi suuri syy nationalistisen puhetavan nousuun on taantuma-ajan leikkauspolitiikka.

– Se on saanut ihmiset tietoisiksi siitä, että resurssit ovat rajalliset. Ja kun tätä jatkuvasti hoetaan, ihmiset alkavat miettiä, että minä ainakin haluan osani kakusta. Tämä on mielestäni kaikkein tärkein selittävä tekijä, Emilia Palonen sanoo.

Toimeentuloon liittyvät seikat eivät silti riitä selittämään nationalististen liikkeiden kannatuksen kasvua, Juhana Aunesluoma huomauttaa, vaan mukana on vanhanaikainen tapa katsoa maailmaa.

Arkisimmillaan nationalismi on puhetta eri kansallisuuksien piirteistä. Ikävimmillään puhe kääntyy poissulkevaksi ja pelkoa lietsovaksi.

Siinä omaa yhteisöä määritellään kansallisen identiteetin eli esimerkiksi kielen, ihonvärin tai oletetun yhteisen historian perusteella. Muut tavat, kuten luokka, koulutusaste ja sukupuoli, ovat toissijaisia.

– Aika paljon nationalismissa on kyse vastareaktiosta normaaliin kehitykseen. Koska vuorovaikutus ihmisten ja kulttuurien välillä vain lisääntyy, on helppo lietsoa kulttuurisia pelkoja ja tarjota yksinkertaisia ratkaisuja siihen, mitä kukin on, hän sanoo.

Hyvä nationalismi luo solidaarisuutta

Eurokriisin aikana vuonna 2012 Suomen mediassa keskusteltiin siitä, onko oikeutettua käyttää suomalaisten veronmaksajien rahaa Kreikan tukemiseen.

Pohdinnassa oli taustavire, että rahan lähettämisessä Kreikkaan olisi jotakin moraalisesti ongelmallista. Juhana Aunesluoma muistaa vieläkin, kuinka se ärsytti häntä.

– Me hyväksymme, että verorahoja käytetään tulonsiirtoihin suomalaisen yhteiskunnan sisällä, mutta siinä keskustelussa oli selvää, että solidaarisuus ei ulotu Suomen rajojen ulkopuolelle. Silloin voidaan kysyä, mikä niitä ihmisiä sitten erottaa meistä. Ainiin, he ovat Kreikan kansalaisia ja me olemme suomalaisia, hän naljailee.

Tulonsiirroilla tarkoitetaan tulojen siirtoa ihmisten välillä, ja niitä ovat esimerkiksi verotuksella kustannettu sosiaaliturva ja eläkkeet.

Emilia Palosen mukaan sekä nationalismissa että populismissa on aina läsnä kolikon kaksi puolta. Joillekin nationalismin teoreetikoillekin se oli aikoinaan peikko samalla kun toiset näkivät sen välttämättömänä kansallisvaltioiden synnylle.

Logiikka menee jotenkin näin: jotta ylipäätänsä voisi olla Suomen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta, kansalaisten on hyvä uskoa johonkin sellaiseen yhteiseen nimittäjään, joka tekee meistä ”meidät”, erotuksena muihin, toisiin.

Nationalismin tapauksessa tämä nimittäjä on kansallisuus. Olemme valmiita auttamaan tuiki tuntemattomia ihmisiä ilman sen kummempaa debattia – kunhan he ovat suomalaisia.

– Sen takia kansallisia identiteettejä on rakennettu, että ihmiset on saatu sitoutumaan yhteisöön ja viime kädessä antamaan henkensä konfliktissa yhteisön puolesta, mikä on aika pitkälle menevää solidaarisuutta, Juhana Aunesluoma sanoo.

Solidaarisuus eli yhteenkuuluvuuden tunne perustuu siihen, että jaamme yhteistä tilaa, mutta myös siihen, että tuotamme toisillemme palveluita. Kun työskentelemme yhdessä kaikkien hyvinvoinnin eteen, ihmiset eivät koe naapureitaan itselleen uhkaksi.

– Solidaarisuus syntyy siellä, missä tehdään yhteistyötä, Palonen summaa.

Juuri tähän liittyy yhden nykyajan suurimman solidaarisuusprojektin eli Euroopan unionin heikkous.

Ohutta yhteenkuuluvuutta

Jo 1980-luvulla oivallettiin, että luomalla kansakuntia yhdistävä hallinnollinen rakenne ei automaattisesti tuotetakaan me-henkeä ja sitä myötä solidaarisuutta.

Sen sijaan, jos halutaan, että vaikkapa suomalaiset kannattaisivat tulonsiirtojen laajentamista kaikille eurooppalaisille, heidän pitäisi kokea olevansa perustavalla tavalla samankaltaisia ja samaa porukkaa muiden maiden kansalaisten, kuten kreikkalaisten kanssa.

Se taas vaatisi syntyäkseen kohtaamisia. Siksi 1980-luvulla alettiin tehdä yhteistä eurooppalaista kulttuuripolitiikkaa, vaikka sitä ei silloin vielä sellaiseksi kutsuttukaan.

Kohtaamisia, joita Euroopan laajuisen solidaarisuuden syntyminen olisi edellyttänyt, ei kuitenkaan pystytty luomaan riittvästi. Kreikkalaiset, suomalaiset, portugalilaiset ja saksalaiset eivät kohdanneet toisiaan niin paljon kuin olisi ollut tarpeen.

Koska solidaarisuus on jäänyt ohueksi ja unionista on tullut enemmänkin hallinnollinen rakenne, Kreikan eurokriisissä yhteinen valuutta kääntyi tarkoitustaan vastaan. Se ei yhdistänyt kansoja vaan erotti.

Lopulta pakolaiskriisi sai Euroopan yhteisön ottamaan askeleita takaisin kohti aikaa ennen yhdentymistä. Vuodesta 2015 alkaen esimerkiksi rajatarkastuksia on palautettu eri EU-maiden välille.

Vapaan liikkuvuuden ja yhteisen valuutan luominen vahvistivat jaettua eurooppalaista identiteettiä, eli sitä, että olemme kaikki eurooppalaisia siinä missä suomalaisia, saksalaisia ja kreikkalaisiakin.

Samoin liikkuvuuden rajoittaminen ja valuutasta luopuminen vaikuttavat ihmisten identiteetteihin käänteisesti, Aunesluoma sanoo.

– Pidemmällä aikavälillä poliittiset rakenteet ruokkivat maailmankuvaa, jossa Eurooppa jakaantuu kansallisvaltioihin sen sijaan, että olisi unionin jäsenvaltioita.

Rotuoppia ja kristillisiä arvoja

Koska nationalismi on myös tarpeellista, Juhana Aunesluoman mukaan ei kannata kysellä, onko se hyvää vai huonoa. Sen sijaan pitäisi pohtia, miten kansallisiin, uskonnollisiin tai kulttuurisiin identiteetteihin perustuva politiikka vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntiin sekä myönteisesti että kielteisesti.

– Tietenkin yhteisöt tarvitsevat jonkinlaisen liiman, mutta haittapuolena siihen sisältyy poissulkemisen idea, hän selventää.

Euroopan nykypolitiikassa korostuvat hänen mukaansa ennen muuta kulttuuriset identiteetit. Se voi osittain johtua siitä, että pakolaiskriisin aikaan valtaosa Euroopasta turvaa hakeneista oli Lähi-Idän muslimeja.

– 1930-luvulla puhuttiin rodusta, mutta nyt enemmänkin kysytään, että uskommeko länsimaisiin arvoihin, ja halutaan suojella länsimaista kristillistä kulttuuriperintöä.

Kirjassaan Heikki Aittokoski teki rajan hyvän ja huonon nationalismin välille.

Huono nationalismi on hänelle ahdasmielistä, kansalliskiihkoista ja rumaa.

Tänne tullaan pilaamaan meidän verenperintö.

Yhtä sen tunnusmerkeistä, suoranaista rasismia, onkin näkynyt vuonna 2015 alkaneen pakolaiskriisin seurauksena monien Euroopan maiden katukuvassa.

– Vanhat ideologiat alkaen jostain rotuopeista kaivettiin naftaliinista. Kirjaa tehdessäni olin Saksan Dresdenissä mielenosoituksessa. Siellä joutui kuuntelemaan ihan kansallissosialistista läppää, jopa korkeasti koulutettujen suusta. Että ’tänne tullaan pilaamaan meidän verenperintö’, Aittokoski kertoo.

Toinen huonon nationalismin tunnusmerkki on kansalliskiihkoinen uho.

Muun muassa Venäjällä huono nationalismi näyttäisi olevan valtion virallinen aatejärjestelmä, jonka seurauksena Venäjä on ryhtynyt myös sotimaan Itä-Ukrainassa ja Syyriassa.

– Se, että Venäjä pommitti Aleppoa, oli suurelta osin suurvaltaegon pönkittämistä eli nationalismia, Aittokoski sanoo.

EU syntipukkina

Aittokosken mukaan hyvä nationalismi on tervettä isänmaallisuutta, ylpeyttä omasta maasta, ja sen kulttuurista ja kielestä, ilman että suljetaan silmät tai rajat muulta maailmalta.

Siksi kolmas huonon nationalismin tunnusmerkki on, että kansainväliseen yhteistyöhön suhtaudutaan lähtökohtaisen torjuvasti.

Tätäkin Euroopassa riittää tällä hetkellä. Juhana Aunesluoman mukaan Euroopan unioni sekä muut kansainväliset elimet leimataan nationalistisessa ajattelussa poliittisen vastapuolen hankkeiksi, joissa ajetaan ei-toivottavaa harmonista yhteiseloa ja kulttuurien välistä yhteistyötä.

– Ajattelun mukaisesti kaikki erinäköiset ja eri kieltä puhuvat muodostavat oman yhteisönsä, ja heille tulisi laittaa aidat ympärille. Sitten suhteet muihin järjestetään jotenkin, kunhan ensisijaisesti muut pysyvät omalla puolellaan, Aunesluoma sanoo sarkastisesti.

Vastustuksessa on historiallista ironiaa, sillä EU luotiin toisen maailmansodan jälkilöylyissä vastavoimaksi tällaiselle rumalle, erottelevalle nationalismille.

Silti olisi yksisilmäistä niputtaa EU-vastaisuus kokonaan osaksi nyt puhjennutta nationalismin aaltoa. EU:n demokratiavajeesta eli päätöksenteon etääntymisestä tavallisesta kansalaisesta virkamiehille, on puhuttu eri vaiheissa ja eri puolilla pitkään.

– On ihan selvää, että valtaa pitäneet maltilliset poliitikot ovat epäonnistuneet Euroopan unionista viestimisessä. Bryssel on helppo maalitaulu, koska se on kaukana ja siellä on kovapalkkaisia virkamiehiä tekemässä asioita ”ilman, että me ollaan haluttu niitä sinne”, Heikki Aittokoski sanoo.

Emilia Palonen huomauttaa, että EU:ta ei ole ollut tarkoituskaan luoda demokraattiseksi yhteistyöksi.

– Se on luotu suojaamaan Eurooppaa sodalta sekä mahdollistamaan työvoiman siirtyminen sieltä, missä sitä on sinne, missä on tarve.

Siitä huolimatta parhaimmillaan EU voisi olla yhteistyötaho, jossa ratkaistaan kansainvälisiä kiperiä pulmia yhteistyössä muiden globaalien toimijoiden, kuten muiden maanosien yhteistyöjärjestöjen ja Yhdistyneiden kansakuntien kanssa.

Huonon nationalismin tunnusmerkistöön kuuluu, että kansainväliseen yhteistyöhön suhtaudutaan torjuvasti, eikä solidaarisuutta tunneta muita kuin oman maan kansalaisia kohtaan. Se voi ruokkia jopa rasistisia asenteita.

Epävarmuuksien cocktailin ainesosat, vanhojen teollisuusalojen alasajo, ympäristökysymykset ja talouden taantumat, ovat kaikki kansainvälisiä, eikä niitä siksi välttämättä voi edes ratkaista kansallisesti.

– Tämä pitäisi hiffata. Monet niistä jutuista, joiden kanssa me painiskellaan täällä Helsingissä, Kokkolassa tai Juvalla, ovat sellaisia, että niitä pohditaan myös muualla, Palonen sanoo.

Ongelmiin on aina kuitenkin useita ratkaisuja, mutta EU:n suhteen meille on tarjottu yhtä ainoaa ratkaisumallia: sitä, että ”riittävän hyvää” nykyjärjestelmää ei lähdetä ollenkaan muuttamaan.

Politiikassa nekin tahot, jotka kampanjoivat EU-kriittisyydellään, kuten vaikkapa perussuomalaiset ja Kreikan Syriza-puolue, päätyvät usein vallassa ollessaan siihen, että emme voi tehdä mitään muuta.

Eikä siitä, miten asioiden olisi hyvä olla, enää edes joudeta käymään keskustelua.

Politiikassa mukana olevien itseriittoisuus on tässä ongelma, Palonen sanoo. Jos asioista ei keskustella kansan kanssa ymmärrettävästi, ei ole ihme, että eliitinvastainen populismi nousee.

– Siksi ymmärrän, miksi esimerkiksi Unkarissa jotkut ovat tyytyväisiä, että oikeistolainen pääministeri Orbán on haastanut EU:ta ja vallalla olevia käsityksiä. Se innostaa ihmisiä.

Riskinä ahdasmielisyys

Kun nationalismi kasvattaa kannatustaan, pahin uhkakuva on, että se muuttuu hallitsemattomaksi. Vähän niin kuin Jugoslaviassa kävi 25 vuotta sitten, kun nationalistiset voimat saivat niin paljon kannatusta, että valtio hajosi kansanryhmien välisessä verisessä sodassa.

– Euroopan historiasta tiedetään, että mopo lähtee helposti karkaamaan käsistä, ja sitten seuraukset voivat olla arvaamattomat, Heikki Aittokoski sanoo.

Nationalismi tekee politiikasta konfliktialttiimpaa, sillä nationalistisesti ajattelevat ihmiset ovat alttiita argumentaatiolle, joissa muut koetaan uhkina tai vaaroina.

– Kun oma identiteetti rakentuu vaikkapa kielen, syntyperän tai ihonvärin varaan, niin silloin ne ajatellaan helposti muuttumattomiksi, Juhana Aunesluoma sanoo.

Toisin sanoen on vaikeampaa tehdä kompromisseja, kun ihmiset palavasti uskovat, että on olemassa jotain perustavanlaatuisia asioita, jotka tekevät ihmisistä erilaisia.

Suursodan uhkaa Euroopassa tuskin on, vaikka konfliktit kasvattavat ihmisryhmien välisiä jännitteitä

Realistisempana uhkakuvana Aittokoski pitää sitä, että ”änkyränationalistiset voimat” jatkavat voimistumistaan sen verran, että ne pystyvät muuttamaan politiikan kulun mieleisekseen.

Silloin Eurooppa siirtyisi Aittokosken mukaan tympeyden aikakauteen.

Suurin osa ihmisistä on tervejärkisiä.

Henkinen ilmapiiri voisi olla ahdasmielisempi. Yksi mahdollinen seuraus voisi olla se, että EU hajoaisi ja rajat suljettaisiin sekä ihmisiltä että kaupalta.

– Jos ei ole kokenut muuta kuin vapaan liikkuvuuden, niin sitä on ehkä vaikea funtsia, millainen maailma oli sitä ennen. Joka helvetin asiaan tarvittiin lupapaperi, Aittokoski sanoo.

Mistään vääjäämättömästä kehityksestä kansallisvaltioiden suuntaan ei voida puhua. Yksi tärkeimmistä eroista vaikkapa toisen maailmansodan aikaan on se, että nationalismin vastavoimat ovat nykyään huomattavasti voimakkaampia.

– Toisin kuin 1920-1930-luvuilla melkein kaikkiin Euroopan maihin on vuosikymmenten aikana juurtunut demokratia. Ja haluan uskoa, että suurin osa ihmisistä on tervejärkisiä. Ja sen takia lopulta terve järki voittaa, Aittokoski sanoo.

Liimaa ilman kansallisuusaatetta

Nationalismiin ja oikeistopopulismiin liittyy idealismia. Niissä oletetaan yhdenmukaisuutta ja harmoniaa, joita ei kyllä löydy ihmisistä.

– Kuka suostuu olemaan pelkästään suomalainen, kun on niin paljon vaihtoehtoisia tapoja ajatella omaa paikkaansa maailmassa, Juhana Aunesluoma kysyy.

Ilmiössä näkyy myös sukupolvikuilu. Vaikka ihmisillä on taipumus iän myötä muuttua konservatiivisemmiksi, nuori polvi on kuitenkin kiistatta kasvanut kansainvälisempään maailmaan kuin vanhempansa.

Se näkyi muun muassa Brexit-äänestyksessä: nuoret olisivat halunneet jäädä unioniin.

– Sehän on kiva ajatus, että kun nämä sukupolvet kasvavat ja vanhemmat kuolevat, tasapaino muuttuu ja järki voittaa, Heikki Aittokoski virnuilee.

Suurin kysymys onkin, mihin identiteetteihin ja arvoihin nuoret sitten uskovat?

Emilia Palosen mukaan solidaarisuuksia on aina yhtä aikaa monenlaisia.

Usein ne ovat alueellisia, mutta yhteenkuuluvuutta on synnytetty myös nimeämällä tavoitteita. Esimerkiksi työväenliikkeen solidaarisuus oli kansainvälistä. Voisi myös olla olemassa humaania solidaarisuutta ihmiskuntaa tai luontoa kohtaan.

Jos sitten ajatellaan vaikka hyvinvointivaltiota, ei niinkään järjestelmänä vaan yhteiskunnan rakentamista ohjaavana tavoitteena: miltä sen tulevaisuus näyttää?

Hyvinvointivaltioissa valtio sitoutuu siihen, että kun maksamme verot, se tarjoaa hyvinvointipalvelut.

– Olemme siksi tottuneet siihen, että jos jollain menee huonosti, valtio hoitaa eikä meidän tarvitse tehdä mitään.

Monesti valtio onkin tehokkain palvelujen tuottamisen muoto. Järjestelmä on kuitenkin vakiintunut siinä määrin, että emme huomaa, kun me-henkeä luova ihmisten välinen yhteistyö jää pois.

Siksi kysymys kuuluu: kun valtio alkaa purkaa hyvinvointipalveluita, mikä on enää minkään solidaarisuuden perusta?

– Toisaalta tämä on hirveän hyvä hetki, koska voimme kysyä, mihin meidän solidaarisuuksiemme pitäisi perustua, Palonen sanoo.

Kansallisaatteen ja yhteenkuuluvuuden tunteen välistä tasapainoa on yrittänyt ratkaista muiden muassa saksalainen filosofi Jürgen Habermas. Minkälainen ajattelu voisi korvata nationalismin ilman, että ihmisten välinen solidaarisuus poistuu kuvasta?

– Jotta ihmiset voisivat olla solidaarisia keskenään, onko välttämätöntä, että he kaikki puhuvat samaa kieltä ja näyttävät suurin piirtein samalta, Juhana Aunesluoma kysyy Habermasin ajatusta mukaillen.

Vai voisiko olla jonkinlaista ylikansallista identiteettiä, joka perustuu arvoihin tai perustuslailliseen ajatteluun?

– Kun Habermas kuvaa tätä, hän puhuu ’nationalismin jälkeisestä Euroopasta’. Se on tulevaisuuden utopia, eikä ole ihan heti toteutumassa, Aunesluoma sanoo.